Jatkosodan jaloista meidänkin perheemme joutui lähtemään Puruveden Pärnänlahdelta evakkoon keväällä 1941. Oskari-Ukki tuli meitä kyyditsemään hevospelillä Punkasalmen asemalle. Veljeni Reijo muisteli, että lunta olisi ollut vielä maassa ja Ukilla olisi ollut laatikkoreki. Mukaan otettavat tavarat pakattiin puulaatikoihin, lehmät ruokittiin. Ukki sanoi hakevansa lehmät myöhemmin Hälvänmäkeen.
Siltä hakureissulta toinen lehmä oli päässyt karkuun. S oli mennyt takaisin Pärnänlahdelle, mistä se sitten löytyi. Evakkojuna lähti päämääränään Jyväskylä. Matkalla juna pysähteli usein asemille, milloin pidemmäksi, milloin lyhyemmäksi ajaksi. Ilmeisesti itään päin oli menossa sotilasjunia?
Perheeseemme kuuluivat silloin isä Väinö Astikainen, syntynyt 1906 Vaarassa, joka kuului Kerimäen pitäjään, äiti Hulda o.s. Heino, syntynyt 1911 Ruokolahdella, Raita Annikki (s. 1933), Reijo Väinö Osakari (s. 1934), Raimo Kalevi (s. 1936), Ritva Tuulikki (s. 1937) ja Rauno Tapio (s. 1939). me kaikki lapset olimme syntyneet Vuoksenniskalla, Ruokolahden pitäjässä.
Kun juna pysähtyi, Reijo otti minut mukaansa ja menimme ulos junasta. Kun juna seisoi pitempään, ulkopuolelle oli järjestetty jakelupisteitä, joista sai syötävää. Pienille lapsille oli vähän maitoa tarjolla. Reijo talutti minut ja rupesi pyytämään ruokaa. Olin ilmeisesti pieni laiha ja kurjan näköinen ”syötti”, koska meidän onnistui saada ”hyvin” ruokaa.
Evakkojunassa ihmiset olivat niiden eväidensä varassa mitä olivat ottaneet lähtiessään mukaan. Nehän eivät kovin pitkään riittäneet, kun matka kesto venyi odotettua pidemmäksi. Reijon mukaan me kaksistaan pidettiin meidän perheen ruuassa junamatkan aikana. Itse en muista matkasta mitään, olin silloin viisivuotias.
Saavuttuamme Jyväskylään meidät vietiin laivalaiturille, jossa meidät siirrettiin höyrylaivaan ja matkanpää oli Korpilahti, punkaharjulaisten evakkojen sijoituspaikka. Meidän kuusihenkinen perheemme pääsi majoittumaan erään rakennusmestarin huvilaan.
Kesä oli lämmin ja huvilalta näki kun höyrylaiva tuli ja lähti niemen päässä olevasta laiturista huudattaen pilliään. Raita kävi usein kävellen kaupassa asioimassa. Olihan hän jo kahdeksanvuotias iso tyttö. Syksyllä 1941 tulimme Korpilahden evakkoreissulta Pitäjänmäen Marttilassa sijaitsevaan Invalidikylään.
Alunperin meille oli osoitettu talo Korsutien varrelta. Isä asui siinä hetken, kunnes meille osoitettiin suurempi talo Viestitie 5:stä. Sundbergit muuttivat Korsutien taloon. Näitä taloja oli rakennettu Viestitien varteen neljä. Ne oli tarkoitettu suurperheisille sotainvalideille. Meillä oli kylän suurin perhe, isä, äiti ja viisi lasta. Isä oli saanut työpaikan Strömberg oy:n työkaluvaraston työkaluhiojana ja näin oli leipäkin taattu palaavalle perheellemme.
Talot kököttivät keskellä peltoa
Talot olivat puisia paikanpäällä koottuja kaksikerroksisia elementtitaloja, 11x 9 metriä. Yläkertaan johti umpiportaat eteisestä. Siellä oli koolinkien välissä puruja ja niiden päällä lautoja, joiden päällä saattoi kävellä ja pitää tavaroita. Alhaalla oli eteinen, oikealta pääsi keittiöön, suoraan mentiin olohuoneeseen, vasemmalta mentiin pikkuhuoneeseen ja sieltä pääsi makuuhuoneeseen, josta oli kulku myös olohuoneeseen. Keittiöstä pääsi myös olohuoneeseen.
Kaikissa huoneissa oli pyöreät melkein huoneen korkuiset uunit. Keittiössä oli Kastorin puulämmitteinen rautahella. Talossa oli huopakatto ja seinävuoraus rimalistoilla pystylaudoitettu. Talossamme oli kaksi savupiippua, pienemmissä vain yksi piippu. Ulkorakennus oli pihan perällä ja rakennuksen harja kulki keskellä naapurin tontin rajaa. Siinä oli puuliiterit ja puuseet kummallakin omansa.
Mitään istutuksia ei alueella ollut. Talot kököttivät keskellä peltoa ankean oloisina Mätäojan varrella. Osa taloista jouduttiin korjaamaan heti rakennusvirheiden takia. Koska talot oli rakennettu savipohjaiseen maahan, jouduttiin tukemaan alustaa. Meilläkin Mätäjoen puoleista päätä, jossa oli piippu ja kaksi isoa uunia, jouduttiin nostamaan tunkeilla ylös ja vahvat kiskot laittamaan alle.
Tilanne helpottui kun meille laitettiin öljylämmityskamina joskus 1960-luvulla ja uunit poistettiin. Kamina oli eteisessä, entisen uunin paikalle. Lämpö virtasi oven yläpuolisista ritiläaukoista huoneesta toiseen. Öljykaminasta tuli oma tuoksunsa, joka ei ollut mitenkään miellyttävä. Suora sähkölämmitys saatiin joskus 1970-luvulla, yö- ja päivätariffilla.
Maailmamme rajoittui naapureihin ja kylän lähipiiriin. Tonttinaapureina meillä oli toisella puolella Ikonen Antti, sääri-invalidi. Heillä oli neljä tyttöä Toini, Terttu, Soile, joka oli minun ikäinen, nuorimmaisen nimeä en muista. Toisella puolella asuivat Mannoset. Viljo Mannonen oli sääri-invalidi ja muurari. Heillä oli yksi Lilja niminen tyttö (synt. 1931), sitten oli Tauno (synt. 1933), Pentti (synt. 1935) ja Kauno (synt. 1936).
Sota jatkui. Invalidikylässä sen huomasi siitä kun ilmahälytyspillit alkoivat soida nousevin ja laskevin äänin vaaran merkiksi. Vihollisen pommikoneet, jotka olivat tyyppiä Tubolev SB2 tai Iljushin DB – 3M, joka oli nopeampi ja kykeni ottamaan suuremman pommilastin, tulivat idästä päin kirkkaina kuutamoöinä. Niiden moottorien surina kuului aina sisälle asti, kun me keittiön ikkunasta seurasimme niiden ylilentoa. Jotkut koneet pudottivat valopommeja. Ne laskeutuivat laskuvarjon varassa hiljaa leijuen ja palavaa fosforia valuttaen alaspäin valaisten alapuolisen tienoon. Samoihin aikoihin alkoi kuulua Patterimäen suunnalta ilmatorjuntatykkien jyske. Helpotusta tuli kun vaara ohi -merkki alkoi soida yhtäjaksoisella ulinalla. Pelkoa ei juuri osannut eritellä mitä se oli, koska ei ollut nähnyt mitään henkilökohtaisesti räjähdyksiä ja tuhoa. Isä ja äiti olivat päättäneet, että Raimo, Ritva ja Rauno lähetetään sotalapseksi Ruotsiin.
Paluu Ruotsista ensimmäisen kerran
Palasin Suomeen takaisin syyskesällä 1943. En muista tulinko laivalla takaisin. Ritva ja Rauno jäivät Ruotsiin vielä. Heillähän ei ollut koulun aloituskaan vielä syksyllä edessä. Isä oli vaihtanut poissa ollessani työpaikkaa Masalin & Kump.:sta, jossa hän oli ollut lyhyen aikaan työkaluviilarina Wärtsilä oy:n Hietalahden telakan työkalupuolen työnjohtajaksi syksyllä 1943.
Nyt minulla oli vaatteita hiukan enemmän mukana kuin lähtiessä. Muistaakseni sain paketin jälkeenpäin, jossa tuli lisää vaatteita ja kenkiä. Suomen kieli oli melkein kokonaan unohtunut. Alkuun oli aika ihmeellistä kun ei oikein ymmärtänyt mitä minulle puhuttiin. Kotona oli keväällä tullut perheenlisäystä, olin tällä aikaan saanut uuden sisaren Reetan joka oli vajaa puolivuotias.
Lyhyessä ajassa minä opin suomen kielen uudelleen. Syyskuussa 1943 aloitin koulunkäynnin Pitäjänmäen suomalaisessa kansakoulussa. Koulumatkat kävelin, matkaa kertyi tietä pitkin noin 1.5 km. Siihen aikaan ei koululaisilla ollut minkäänlaisia koulukyytejä, vaikka olisi ollut pidempikin matka. Ensimmäisellä luokalla oli opettajana Lempi Ahtio. Hän yritti takoa meidän päähän tietoa. Oppiaineita oli lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelua, piirustusta, laulua ja voimistelua. Aamu aloitettiin aamuhartaudella laulamalla joku virsi.
Kotiin mentiin porukalla ja hajaannuttiin sitä mukaan missä kukin asui. Kotiin asti sain seuraa Mannosen Kanulista ja Ikosen Solusta, jotka asuivat aivan naapurissa ja olivat samalla luokalla sekä Arposen Arvosta, joka asui meistä vähän etäämpänä. Kotiläksyjä ei alkuun ollut mitään ja heti koulusta päästyään ja jotain haukattuaan sitä painuttiin välittömästi ulos leikkimään.
Elämää sodan varjossa
Sodan aikana 1942 – 1943 käytettiin venäläisiä sotavankeja, etupäässä inkeriläisiä erilaisissa maataloustöissä. Talinkartanolla oli sotavankeja, joita aseistetut vartiomiehet saattoivat pellolle töihin päivittäin. Naapurin pojat Tane, Pena, Kanuli ja meidän Reijo olivat menneet kesällä, kun vankeja oli taas marssitettu Mätäojan toisella puolella nykyistä Kaupintietä pitkin vankien perään marssimaan puukiväärit olalla kohti keskeneräistä Tannerintietä.
Pommitukset jatkuivat, pommikoneiden lentoa seurattiin kotoa käsin keittiön ikkunasta. Koneet lensivät muodostelmassa kohti kaupunkia. Yleensä ne lensivät kirkkaina kuutamoöinä. Kerran näimme, kun pommi putosi 200 metrin päähän Vihdintien toiselle puolelle metsään. Oli ilta ja valtava valopallo leimahti ja räjähdys seurasi sitä, sen valossa iso kuusi nousi pystysuoraan kohti taivasta. Ikkunalasit tärisivät. Seuraavana päivänä menimme naapurin poikien kanssa katsomaan mitä se oli saanut aikaiseksi. Ei se kuoppa niin kovin iso ollut, pari metriä halkaisijaltaan ja vajaan metrin syvä. Kuusi oli noin kaksitoista metriä pitkä, vaikka se näytti räjähdyksessä suuremmalta. Pommi oli varmaan palopommi, mitään osia pommista ei me löydetty.
Jos pommitus jatkui pidempään, menimme kerhotalon kellariin suojaan. Talviaikaan juoksimme sinne lakanat korvilla. Siellä oli muitakin kyläläisiä. Muistan kerran kun oli kova pommitus käynnissä eikä siitä meinannut tulla loppua. Meidät käskettiin mennä Strömbergin kalliosuojaan, matkalla sinne näimme Reijon kanssa kun suomalainen hävittäjä pudotti venäläisen pommarin ja se lähti syöksyyn Munkkiniemen suuntaan. Patterimäen valoheittäjien keilat etsivät koneita ja it- tykkien ammusten juovat leikkasivat yöllistä taivasta. Jytke oli melkoinen. Ei me päästy kun rautatietunnelin kohdalle kun vaara ohi-merkki annettiin. Pommisuojaan asti ei me koskaan keritty. Kouluaikaan päivällä taisi olla muutama hälytys. Koulun vieressä Kokkokalliossa oli pommisuoja. Siellä en muista meidän luokan olleen kertaakaan.
Kaikki oli kortilla, jopa polttopuut olivat säännöstelyn piirissä. Meillä oli puulämmitys ja sitä kului melkoisesti. Olihan meillä neljä uunia ja hella, jossa sitä paloi melkoisesti. Isän aika kului työpäivän jälkeen koivuhalkojen sahauksessa ja pilkkomisessa. Siihen aikaan puut joutui ostamaan metrihalkoina. Työvelvolliset joutuivat sodan aikana osallistumaan ns. mottitalkoisiin.
Meistä lapsista ei alkuun ollut vielä halontekijöiksi, mutta puunkantoon me kyllä jouduimme, jotta äidillä olisi puut valmiina, kun hän aamupäivällä lämmitti uunit. Myöhemmin puun käyttö lisääntyi kun meille valmistui sauna ja yläkertaan huoneet, jossa oli Timo uunit. Pikkupyykit kuten Reetan vaipat äiti pesi keittiössä. Suurpyykit äiti kävi yleisessä pesutuvassa pesemässä.
Oli taas ollut pommitusilta, ilma oli kirkas ja kuu paistoi, maassa oli jo lumipeite. Seurasimme pommikoneiden ylilentoa ja valopommien hiljaista laskeutumista. Se oli aika kauniin näköistä, kun ne valaisivat koko tienoon kirkkaaseen valoon. Aikanaan sekin pommitus päättyi ja päästiin nukkumaan.
Seuraavana päivänä kun koulu oli päättynyt, oli naapurin Tane, Pena sekä meidän Reijo menneet hiihtelemään lähipelloille ja olivat löytäneet yhden valopommin. Pojat olivat irrottaneet laskuvarjon narut itse pommisäiliöstä ja käärivät ne laskuvarjon sisään ja hilanneet koko saaliinsa Mannosten pihaan. Siinä meidän ja naapurin vanhemmat jakoivat laskuvarjo-kankaan sekä narut siten että naapurit saivat 2/3 osan ja meille jäi 1/3 osa siitä. Lisäksi siinä oli apuvarjo, jonka tehtävä oli aukaista päävarjo, se jäi meille pennuille leikkikaluksi. Kangasta ja kunnon narua oli siihen aikaan vaikeaa saada. Muistan että kangas haisi pahalle. Se oli varmaan kutomakoneöljy, kun siinä tuoksui, mutta kyllä se haju haihtui kun sen pesi. Äiti taisi tehdä siitä lakanoita. Narusta saatiin hyvää pyykkinaru. Se oli meillä kymmeniä vuosia käytössä.
Löydön jälkeisenä päivänä oli armeijan suksipartio käynyt tiedustelemassa oliko näkynyt valopommeja. Kukaan ei ollut nähnyt mitään. Kaikki sotamateriaali olisi ollut armeijan omaisuutta, jota ei olisi saanut ottaa. Apuvarjolla me hypittiin naapurin Kanulin kanssa heidän katoltaan alas lumihankeen. Mutta ei se ehtinyt aueta niin lyhyellä matkalla useista yrityksistä huolimatta.
Joulun viettoa
Joulun valmistelut kotona alkoi jo syksyllä, kun sika tapettiin ja pantiin tiinuun suolautumaan. Kinkku otettiin aatonaattona tiinusta ja äiti valmisti kinkun ympärille ruisjauhoista taikinakuoren. Yöksi kinkku laitettiin hellauuniin kypsymään. Siihen mennessä oli porkkana- ja lanttulaatikot paistettu. Kaikki tarpeet oli omassa maassa kasvatettu. Äiti oli koko yön vahtinut hellaa. Aamulla oli kinkku kypsä ja taikinakuori avattiin, sieltä se höyryävä kinkku paljastui.
Sitten me lapset päästiin herkuttelemaan sen taikinakuoren kimpussa. Taikinakuoren maku on säilynyt koko elämäni aikaan suolaisenrasvaisena rapeana herkkuna. Kinkun jälkeen laitettiin uuniin karjalanpaisti muhimaan. Miten naudan liha oli hankittu ehkä jostain sianlihaan vaihtaen, sitähän meillä oli. Ohrapuuron äiti laittoi olohuoneen uuniin yöksi sen jälkeen, kun uunin hiillos oli sopivasti jäähtynyt, riisiähän ei vielä ollut saatavissa siihen aikaan.
Kuusi me käytiin Reijon kanssa ”katselemassa” lähimetsästä. Se oli sen ajan yleinen tapa. Kuusen koristeluun osallistui koko perhe: paperiin piirrettyjä enkeleitä ja lippuletkoja, äidin paistamia piparkakkuja sekä karamelleja, jotka olivat kiiltävään paperiin käärittyjä sokerinpaloja. Tätä sokeripalakikkaa käytettiin myöhempinäkin vuosina hyödyksi Reijon kanssa. Kun oli jo oikeita karamelleja, niin me syötiin oikeat karkit joistain pois ja pantiin tilalle sokeripala. Pienemmillä lapsille se oli suuri pettymys kun karkin sijasta tuli sokeripala. Steariinikynttilät oli lankapidikkeissä viritetty ulompiin oksiin. Lopuksi latvaan laitettiin tinapaperista tehty tähti.
Jouluaattona syötiin, pöydässä oli paljon hyvää ruokaa. Sitten jaettiin lahjat, ne oli suurelta osin itse tehtyjä ja tarpeellisia tavaroita. Piirileikkejä ja joululauluja laulettiin. Ruotsistakin oli tullut joulupaketti, jossa oli vaatteita ja muuta hyvää jota ei Suomesta saanut.
Entisenä painijana isä painitutti Reijoa ja minua kotona. Paini oli aika tasaväkistä, Reijo oli minua paljon vahvempi, mutta minä puolestani olin vikkelämpi liikkeissäni ja luikertelin pois hänen otteista. Siinä ne ensi painiotteet tulivat tutuiksi ja joita hyödynsin monissa myöhemmin käydyissä tappeluissa. Sillä pärjäsi aika hyvin nyrkkeileviä kavereita vastaan, sen kun kumartui ja vapaapainiotteella tempaisi vastustajan kintuista tantereeseen.
Sunnuntaisin kuunneltiin lastentuntia, jossa Markus-setä laulatti lapsia ja lopuksi kehotti lapsia syömään kiltisti kaurapuuronsa.
Kevätkausi alkoi koulussa, tammikuussa täytin 8 vuotta. Sota sen kuin jatkui ja näytti kiihtymisen merkkejä. Suomessa varauduttiin lähettämään lisää sotalapsia Ruotsiin.
Meilläkin pohdittiin asiaa. Meille tuli henkilökohtaiset kutsut. Raitaa pyydettiin kirkkoherra Svenssonin perheeseen, Reijo oli kutsuttu johtajaopettaja Esplingin perheeseen ja minä pääsisin takaisin Aksel-papan ja Astrid-mamman luokse.
Sotalapsen toinen paluu Suomeen
Suomeen me palasimme kolmistaan 28 elokuuta 1945. Ritva ja Rauno jäivät Ruotsiin. Ero oli haikeaa kun piti jättää toinen koti ja ihmiset, joihin oli kerinnyt kiintyä. Kun tulimme kotipihaan, isä istui kuistilla ja luki sanomalehteä. Emme kerinneet edes tervehtiä isää, kun me Reijon kanssa jo riennettiin puutarhakeinuun keinumaan.
Koulu alkoi 1945 syyskuun alusta, melkein heti Suomeen päästyämme. Menin Pitäjänmäen koulun kolmannelle luokalle. Opettajana oli joko Lempi Ahtio tai Annikki Keinonen. Luokkakuvassa on Annikki Keinonen mukana, mutta todistuksessa on Lempi Ahtion allekirjoitus. Vähän vaikeaa se oli aluksi kun kielet menivät sekaisin. Etenkin lukemisessa ja kirjoittamisessa suomeksi tuli virheitä. Olisi ollut mahdollista mennä ruotsalaiseen kouluun, mutta muistini mukaan se ei tullut mieleenkään. Eivätkä vanhemmatkaan sitä edes ehdottaneet, kun kaikki kaveritkin kävivät suomalaista koulua. Syyslukukaudelta sain lukemisesta 7 ja kirjalliset harjoitukset oli heikko 4, joka parani kevätpuolella 6:een.
Reeta ja Reijo kylän päässä
Omavaraista elämää
Syksyllä saatiin koulusta perunannostolomaa. Melkein kaikilla oli perunamaata, jos ei omalla tontilla niin vuokramaalla. Meilläkin oli perunoita istutettu omalle tontille ja lisäksi oli Talin mailta, Vihdintien ja tontin välistä ja joskus tien toiselta puolelta vuokrattu perunamaata. Einar Malmström kävi hevosen kanssa kyntämässä maat ja syksyisin ja keväisin auraamassa perunavaot. Meidän porukka istutti perunat, jonka jälkeen Malmström veti vaot umpeen.
Myöhemmin isä teki telakalla auran, jota äiti alkuunsa veti, kunnes meihin lapsiin tuli sen verran voimia, että me jaksoimme vetää auraa. Perunan multaaminen tehtiin alkuun suokuokalla, sen jälkeen kun saatiin aura, työ kävi joutuisasti. Siinä sitä kaivamista oli, joskus satoi räntää kun kaivettiin. Kuivat perunanvarret ja muut puutarhasta tulevat roskat poltettiin pellolla. Siinä sitä paistettiin kuumassa tuhkassa perunoita ja nauriita. Ne vasta olivat hyvää syötävää.
Talkoohenkeä perunanistutuksessa. Antti Laukkanen isälle ”hevosena”
Perunoita kuluikin siihen aikaan paljon. Meillä oli suuri perhe ja lisäksi sika, jolle syötettiin perunasta ja jauhoista tehtyä survosta. Perunaa oli joka aterialla, perunalaatikkoa, keittoa, maitoperunaa, keitettyä perunaa ja muusia läskisoosilla. Lisäksi viljeltiin kaalia, porkkanaa, retiisejä, punajuuria ja sikuria, josta äiti kuivatuksen jälkeen paahtoi kahvinkorviketta.
Isä viljeli tupakkaa eli ”kessua” Sehän ei Suomen oloissa koskaan kypsynyt valmiiksi, jotta siitä olisi saanut kunnon tupakkaa. Myöhemmin pihaan istutettiin omenapuita ja marjapensaita, oli vihreitä, keltaisia karviaisia, vuoristokarviaisia karvaisia ja ilman karvoja, viinimarjoja mustia, punaisia ja keltaisia. Tällöin perunamaan osuus tontilla vastaavasti pieneni.
Siinä meillä isommilla lapsilla oli puuhaa keväällä maan kääntöä, kasvimaalla perkaamista rikkaruohoista, kastelua ja syksyllä sadon korjuuta. Kaikki oli kortilla sodan aikaan ja sodan jälkeenkin pitkään. Elintarvikekortilla oli ravintorasvat, jauhot, sokeri, kananmunat, perunat, juurekset, viljatuotteet, kahvi, tee, makeiset, kulutustavaroista saippua, vaatteet, jalkineet ja kankaat. Kahvi oli viimeisten 1954 säännöstelystä vapautuneiden elintarvikkeiden joukossa.
Olimme aika omavaraisia sianlihan, kananmunien, vihannesten ja marjojen suhteen, jopa pyykkisaippuan ja maidon. Talvella jouduimme tulemaan toimeen vain kaupan maidolla. Lehmä oli komeasarvinen ayshireläinen Mansikki. Se oli meillä vain keväästä myöhään syksyyn, koska niissä tiloissa ei voinut pitää lehmää läpi talven ja heinä ei olisi riittänyt koko talveksi. Mannosilla naapurissa oli ruskea nutipää lehmä.
Maidosta me saimme kermaa ja siitä voita. Isä oli tehnyt käsin veivattavan kirnun. Kanalassa, joka oli siankarsinan yläpuolella, oli kanoja ja kukko. Kananmunista äiti haudutti keväisin lämpölampun alla poikasia. Kylläpä ne olivat pieniä sieviä keltaisia karvapalloja. Sianporsaan äiti haki keväällä Malminkartanosta. Ensiksi se oli keittiössä laatikossa ja sitten se vietiin karsinaan ja se lihotettiin kesän ja syksyn aikana. Kanoilla oli ulkorakennuksen päässä kananverkoista tehty korkea aitaus, jossa ne käyskentelivät.
Kanejakin meillä oli häkissä useita, niille sai kesäisin kerätä voikukkia. Kaneista saatiin kanipaistia ja nahoista tehtiin äidille lakki ja muhvi sekä rukkasia ja Reetalle turkki.
Sika lahdattiin syksyllä ennen joulua. Suhosen Veikko kävi aina ampumassa meidän sikamme. Veikko oli haavoittunut sodassa käteen ja oli käsiamputoitu. Hänellä oli sodasta saatu venäläinen sotilaspistooli M95 Nagan 7.6, tähtipistooli. Sian teurastuksessa olimme aina mukana ja meidän tehtäväksi tuli vispata astiaan laskettu sian veri. Sitä piti vispata, ettei se maksoittuisi ja sitä ei voisi käyttää ruuanvalmistukseen. Verestä tuli oivaa veripalttua. Siinä oli joukossa ruisjauhoja, sipulia ja sianrasvaa. Samoin paistettiin verilettuja. Sianrakkoon puhallettiin ilmaa ja siitä tuli oiva jalkapallo, jota potkittiin pitkin pihaa kunnes se lopulta nahistui ja kuivui rikki.
Saatiin oma sauna
Mätäjoki etenkin ”Tannerintien” keskeneräinen silta oli meille mieluinen leikkipaikka. Meidän kohdalla ”Tannerintietä” oli paikka, josta tuli sen jälkeen kun aloimme käydä urheilukentällä meidän oma kenttämme. Siinä hypittiin pituutta ja korkeutta sekä myöhemmin myös seiväshyppyä ja golfin peluuta aina olympialaisiin asti 1952, jolloin silta rakennettiin valmiiksi, tiepohja tasattiin eikä siinä voinut harrastaa enää mitään meidän lajeja. Sillä tiellä oli myös olympialaisten maastoratsastuksen yksi osuus.
Tällä kohtaan käytiin keväällä 1948 myös Reimarlan ja invalidikylän poikien välisen kivisodan loppunäytös.
Aluksi saunaa ei kylässä ollut kellään. Mekin kävimme Konalassa vanha rouva Bergströmin saunassa. Se oli talon piharakennuksessa. Sinne oli pitkä matka ja etenkin talvella matka tuntui ikävältä. Isä kulki potkurilla ja me muut käveltiin. Nurmisen saunan valmistuttua kylän alkupäähän aloimme käydä siellä.
Meille rakennettiin pihasauna kesällä 1946. Sitä tehtiin osittain talkoovoimin. Rakennuksen tuli pukuhuone, jossa oli muurattu hella ja leivinuuni. Saunapuolelle tuli iso 100 litran muuripata, kertalämmitteinen kiuas, halkaisijaltaan 60 senttiä. Sen vieressä oli 100 litran lämminvesiastia, josta lähti putket kiukaaseen. Vesi kuumeni kiertäessään. Kiukaan ja lämminvesiastian isä teetti telakalla. Kiuas oli samasta teräksestä, josta häkäpönttöjä tehtiin sodan aikana ja sodan jälkeenkin telakalla. Vesiastia oli ruostumattomasta teräksestä, jota oli vaikeaa saada siihen aikaan. Saunan muuraustyöt teki Mannosen setä naapurista. Vesi haettiin saavilla kylän yhteisestä kaivosta, talvella omatekoisella vesikelkalla ja kesällä kottikärryillä. Kaivo oli ihan meidän tontin nurkalla, Vesikelkkatarpeet olimme käyneet isän kanssa hakemassa talvella, koska silloin isä pääsi hiihtämällä metsään. Jalastarpeet löytyivät juoksuhaudan reunaan kasvaneista koivuista, jotka olivat sopivasti kasvaneet juurestaan kaareviksi.
Kiuasta piti lämmittää pari tuntia, sen jälkeen nokilöylyt, pellit kiinni ja hiukan lämmön asetuttua kylpemään. Meillä meni yleensä kaikki yhtä aikaan saunaan, samalla tavalla kun silloin kun meillä oli tilaussauna. Kyllä löylyt maistuivat omassa saunassa makealta.
Sukset paikattiin peltipaloilla
Syksyllä 1946 menin neljännelle luokalle, opettajana oli Aune Päivänsalo. Syyskuussa syntyi meidän perheen kahdeksas lapsi, Timo Kullervo.
Talvella saunan takaisella pellolle rakennettiin lumilinnoja. Niistä tehtiin jopa kaksikerroksisia, laudoista tehtiin välikerros. Aina kun oli sopiva nuoskakeli, aloitettiin kovat lumisodat. Siinä osa hyökkäsi koettaen valloittaa lumilinnan. Hiihtämässä käytiin pitkin metsiä ja kun oli paljon lunta, hypittiin kalliojyrkänteiltä alas. Mieluisin paikka oli punaisen ladon mäkirinne Kannelmäen takana Malminkartanon puolella. Sinne me rakensimme hyppyreitä. Ne lennättivät laskijan melkein enemmän ylös kuin eteenpäin. Siinä koetettiin kuka lentää pidemmälle. Seuraus oli lopulta sellainen, että joka kerta kotiin palatessa oli jollakin suksi poikki.
Suksimerkkejä oli mm. Järvinen ja Karhu. Siteistä halvin, sen jälkeen kun päästiin eroon renksukoista, oli Voittoside. Muita siteitä olivat Rotanloukut ja Y-side. Tunturisiteitä käytettiin mäkisuksissa.
Tervaamisen isä suoritti aina alkutalvella tervalla ja puhalluslamppua käyttäen. Samalla hän taivutti kärjet kippuraisemmiksi jättäen sukset kuurin oven yläpäähän taipumaan. Voiteluluun oli Rossin Kiva-voide ja Wiksiä sekä pelkkää kynttilää. Ei siihen aikaan ostettu uusia suksia heti, kun ne menivät poikki, jos niistä sai vielä korjaamalla ehjät. Meidänkin isä liimasi palat yhteen, leikkasi säilykepurkista sopivat peltipalat ja naulasi pellit kiinni pienillä nauloilla.
Hyvien hankiaisten aikaan ajeltiin kuutamolla potkureilla pitkin Malminkartanon peltoja. Mätäjoki oli hyvä luistelupaikka alkutalvella ennen lumen tuloa ja kevätpuolella, kun vesi oli tulvan vuoksi noussut Malminkartanon peloille saakka ja sitten tuli kovat pakkaset ja jäädytti joen uudelleen. Silloin lähdettiin porukalla ylös Mätäjokea pitkin nykyiseen Kaivokselaan saakka. Malminkartanon pelloilla vesi oli laskeutunut ja jää oli kovera, siinä oli mukava lasketella luistimilla viettoa pintaa pitkin joen uomaa kohti. Joen kapeikoissa, joissa virtaus oli nopeampaa, oli jää heikkoa ja piti kiertää maan kautta. Usein jalka mulahti jään läpi ja kastui.
Napakelkan teimme rantalepikossa olevaan aukeamaan, jonne nousseen veden ja pakkasen ansiosta oli muodostunut sopiva alue. Mottitien kohdalla Mätäjoen toisella puolella oli metsässä tykkitie, jossa oli hyvä mäki. Siellä jääkelin aikaan tytöt ja pojat kerääntyivät laskettelemaan potkureilla mäkeä. Kun oli isompi porukka koolla, tehtiin kelkoista juna panemalla kelkat peräkkäin. Porukka kyytiin ja yksi jäi jalaksille antamaan alkuvauhtia. Meno oli hurjaa, oli siinä kelkat kovilla. Kotona sai satikutia, jos rikkoi kelkan. Sitä tarvittiin aina kauppareissulla.
Me pojat rakensimme lankuista kelkat, joita pystyi ohjaamaan. Jalaksiksi naulasimme vanhat nurmarit alle, kaksi eteen ja yksi taakse. Sillä saatiin melkoista vauhtia. Ihme, ettei yleensä sattunut vakavampia haavereita. Mitään suojakypäriä ei silloin ollut kellään, eikä niitä ollut lapsille edes olemassakaan.
Kylän päässä olevassa ladossa heiteltiin kuperkeikkoja ja leikittiin sotaa. Taskulampun valokiilalla ammuttiin toisiamme. Illan päätteeksi sai puistella heiniä ja pölyä vaatteista ja tukasta. Kumma kun se ei pahemmin kutissut! Isä sai ostella pattereita jatkuvasti eikä ollut kovin mielissään.
Pihakeinussa äidinäiti Eeva Heino, isä Väinö ja äiti Hulda, Reeta ja Mauri
Sarkahousut ja takaluukku
Suomen huolto jakoi 1945 moneen elintärkeään tarkoitukseen avustuksia. Suurperheiset saivat Amerikan apua, Care paketteja. Paketissa oli ns. laardia eli sian silavasta tehtyä kuultavaa rasvaa. Isä oli saanut jostain hankittua näkkileipää, joka oli metrin pitkässä laatikossa. Pomot telakalla kertoivat myöhemmin minulle, isän kertoneen heille ” kun paketin pisti kotona pöytään, ei kuulunut kuin rusaus niin paketti oli tyhjä”, tarkoittaen tällä isoa perhettään. Usein koulusta tullessa kiireesti vaatteiden vaihto, näkkileipä kouraan ja sen päälle ”Amerikan laardia” ja ripaus suolaa ja ulos leikkimään.
Sodan aikana ja heti sodan loputtua vaatetus seurasi ajan henkeä. Pojilla oli lyhytlahkeiset sarkahousut, joissa osassa oli takaluukku. Etenkin talvella kun piti käydä ulkohuusissa, oli kätevää, kun ei tarvinnut riisua kovin paljon vaatetta pois. Ei tarvinnut kun avata luukun napit ja vetäistä pikkuhousut pois tieltä. Housuja kannatteli samasta kankaasta tehdyt housunkannattimet nappikiinnityksin, edessä niissä oli poikkipalkki.
Pojillakin oli alimmaisena paksukankaisen paidan alla sukkanauhaliivit, joissa oli kuminauhat, jotka kannattelivat sukkia. Sukat olivat talvella pitkät paksut kudotut villasukat ja keväämmällä hiukan ohuemmat. Minulla oli paksu sarkapusero rintataskuineen. Reijolla oli takkimallinen sivutaskuineen, jaloissa huopa- tai nahkasaappaat, päässä pipo tai nahkalakki ja käsissä kintaat ja niiden päällä rukkaset.
Tytöillä oli alla melkein samanlaiset vaatteet kuin pojilla , mutta päällä oli kolttu ja pitkä sarkatakki. Sodan jälkeen meidän perheessä kuljettiin pitkään Ruotsista saaduissa vaatteissa, joihin kuului talvella pitkälahkeiset golfhousut.
Lapsilisiä ja muita kodinhoitotukea ei ollut, vain vuonna 1943 määritelty vähävaraisille monilapsisille perheille myönnettyä avustusta. Isä sai jotain invalidikorvausta, lapsilisiä alettiin maksaa alle 16-vuotiaille vasta 1948, jota minäkin kerkesin saada neljä vuotta.
Äidin kanssa kävimme jossain Kallion puolella hakemassa kenkiä. Ne olivat nauhakengät, jossa päälliset oli mustasta haljasnahasta ja pohjat puusta. Ne olivat talvella erinomaiset ”laskettelukengät”, joilla välitunneilla kansakoulun vessan edessä olevalta sileältä kalliolta lasketeltiin jalkaterät peräkkäin lumeen tehtyä uraa pitkin alas.
Kesäaikaan koluttiin Patterimäen, Mäkkylässä sijaitsevan Kikrunmäen, sätkäkonetehtaan Etu Ahokkaan takaiset metsiköt, Haagan ja nykyisen Kannelmäen metsiköt. Metsässä risteili mukulakivillä päällystettyjä tykkiteitä. Mielenkiintoisimpia paikkoja olivat juoksuhaudat ja bunkkerit, jotka venäläiset olivat rakentaneet ennen ensimmäistä maailmansotaa 1914 – 1918. Näitä oli ollut tekemässä yleensä maaseudulta tulleita työttömiä suomalaisia sekä venäläisiä sotilaita. Meitä poikien mieltä kiihottavaa seikka oli, että tekemässä olisi ollut Kaukasiasta tuotuja tataareja, kirgisejä ja kiinalaisia roistoja, jotka olivat kärsimässä tuomiotaan. Bunkkereista osa oli räjäytetty hajalle. Joissain oli katto tallella, vain ovi puuttui. Pommisuojat olivat lukittuja. Täällä saattoi pojan mielikuvitus päästä valloilleen ja sotaleikit käytiin autenttisissa paikoissa.
”Venäläinen jäätelöauto”
Jäätelöauto ei sodan jälkeen kiertänyt vielä kylällä, mutta siellä kiersi venäläinen emigrantti kolmipyöräisellä pyörällään. Edessä oli kylmälaatikko, missä hän säilytti jäätelöt. Hitaasti ajaessaan hän pimputti pyöränkelloa, silloin lapset säntäsivät kotiin pyytämään rahaa jäätelön ostoon. Jäätelö oli banaani- tai mansikkaesanssijäätelöpuikkoa. Kyllä se maistui hyvältä.
Astikaisen talo 1950 –luvulla
Uiminen oli meidän poikien mieluinen puuha. Uimassa käytiin aluksi Mätäjoessa Tannerintien (nykyisen Vihdintien) silta-arkkujen välissä, missä kävi myös naapurin likat ja meidän systeri.
Vuonna 1948 isä alkoi rakentaa talon yläkertaa, avuksi tuli isän veli Viljo Vaarasta. Sinne tehtiin alkovi keskelle ja huoneet molempiin päihin. Alkoviin tuli myös kattoikkuna. Vanha porraskuilu purettiin ja tilalle tehtiin avorappuset. Lämmityksestä molempiin huoneisiin huolehtivat pienet puilla lämmitettävät Kastorin Timo- uunit. Ulkopuolelle seinää ikkunan alle piti sijoittaa palotikkaat.
Vuonna 1948 aloitin kuudennen luokan ja opettajana oli Taavi Antikainen.
Isän kessunkasvatus loppui joskus vuonna 1949, kun rupesi saamaan tupakkaa ilman korttia. Tupakka oli kortilla vaihtoehtona kahvinkorvikkeelle. Isä oli tehnyt kessunkasvatuksesta oikein taiteen lajin. Korjattuaan kessun hän kuivatti sen. Kun se oli sopivasti kuivunut, se kostutettiin leikkausta varten. Isä oli valmistanut oikein käsin väännettävän silppurin, jolla sai aikaan hienoksi leikattua kessua. Kessun hän laittoi peltiseen laatikkoon. Kun se oli kuivanut sopivaksi, hän lisäsi siihen jotain aromia ja käänteli välillä varovasti. Sätkäkonetta ei hänellä ollut, vaan hänellä oli pillitupakan hylsyjä, joita täytteli erikoisella sitä varten tehdyllä puikolla. Kun hän sitten sai kaupasta Fennian pillitupakkaa ”ruumisarkkunauloja”, joiksi niitä kutsuttiin, jäi kessulaatikko, jossa oli vielä kessua vinttikomeroon.
Tästä laatikosta me Reijon kanssa käytiin hakemassa kessua koko porukalle, jota sitten käärittiin sanomalehtisätkiä tai tehtiin ukonputkesta piippuja. Pahaltahan se maistui. Nämä olivat minun ensi kosketukset tupakkaa. Siihen aikaan miehet polttelivat Työmiestä tai pölli Saimaata.
Invalidikylässä kaupunki aloitti vesi- ja viemäröintityöt talvella 1949. Kova maa rikottiin paineilmakoneella, jossa oli pitkä taltta päässä, se piti kovaa ääntä, Rikkoutunut maa siirrettiin sivuun, syvempi ja pehmeämpi savi lapioitiin ylös kuorma-auton lavalle poiskuljetettavaksi. Oli se kovaa touhua tekijöille. Kaivannon reunat pahemmissa paikoissa tuettiin lankuilla ja poikkihirsillä. Kun kaivanto oli riittävän syvä ja kaivettu pitkälti auki, ajettiin pohjalle hiekkaa ja sitten betoniset viemäriputket paikoilleen. Jokaisen talon kohdalle tuli haaroitusputki. Putket peitettiin hiekalla ja niiden päälle laitettiin vesijohtoputket ja talon haaroituskohtaan sulkuventtiilit, monttu umpeen ja tien pinta kuntoon.
Samanaikaisesti saattoivat kylän asukkaat alkaa kaivamaan omia liittymiä. Ne tuli jokaisen talon huolehtia itse. Viemäriliittymä oli pakollinen joka talolle. Kaupunki teki kyllä vesipostit entisten kyläkaivojen kohdalle. Yleiset kaivot kaupunki täytti kivillä. Kun koko linja kylässä oli saatu valmiiksi voitiin venttiilit avata ja laskea vesi linjoihin. Meillä oli kova kaivaminen Reijon ja isän kanssa. Oli siinä varmasti muitakin apuna. Talon nurkalle tuli saostuskaivo. Wc tuli alakertaan portaiden alle. Putkityöt taisi tehdä joku putkiasentaja telakalta iltatyönään. Kun koko homma oli saatu valmiiksi ja pääsi istumaan sisävessaan, oli se mukavaa, etenkin talvella.
Eräs tapaus oli meistä pojista hauska, kuulimme jostain että Simolalle Viestitiellä kaivetaan viemärilinjaa eriskummallisella tavalla. No me pojathan säntäsimme sinne heti katsomaan sitä touhua! Simolan Veikko oli järjestänyt viemärin kaivutalkoot. Maasto oli loivasti ylösnousevaa hiekkamaata ja kaivamassa oli muutamia terveitä miehiä. Työrupeamana oli neljän viiden metrin välein asetetut pöytäviinapullot nojallaan. Kaivettavaa matkaa olisi ollut kolmisenkymmentä metriä. Tietojen mukaan Simolallekin tuli aikanaan vesi sisälle ja lähti myös.
Invaliditoiminta ja minä
Helsingin sotainvalidit perustivat piirille urheilutoimikunnan 1947. Isä toimi urheilutoimikunnan puheenjohtajana vuosina 1963 – 1975i. Opetusministeriön myöntämän Suomen Urheilun pronssisen ansiomitalin sotavammaisurheilun hyväksi ansiokkaasti suoritetusta työstä isä sai vuonna 1964 ja kultaisen ansioristin vuonna 1970.
Isä oli nimetty Sotainvalidien urheiluliiton suurmestariksi. Isä oli aktiivinen urheilumies vammautumisen jälkeenkin. Hän osallistui invalidien järjestämiin urheilutapahtumiin A- sarjassa, lajeina mm. hiihto, pyöräily, ”pyllypalloilua” eli lentopalloa istuen, linkopalloa, uintia. Vuonna 1962 isä osallistui Freudenstadtissa Länsi-Saksan vammautuneiden kisoihin. Veteraanien A-sarjan henkilökohtaisessa kilpailussa hän sijoittui neljänneksi, viestijoukkueessa kolmanneksi.
Tältä matkalta isä toi vieterivetoisen kaitafilmikameran. Sillä on kuvattu kisatapahtumia ja meidän lasten ja lastenlapsien elämän tapahtumia Pitäjänmäellä, Puruvedellä ja Ruotsissa. Isä oli innostunut valokuvaukseen ja kaitafilmaukseen.
Invalidikylän sotainvalidit järjestivät kylän lapsille hiihtokilpailuja. Lähtö ja maali olivat kerhon edessä tien toisella puolella. Minun ikäluokkaani kuuluivat Mannosen Kanuli , Arposen Arvo, Ivaskan Aulis ja Kääriäisen Pave, joista Etenkin Pavesta sai kilpailussa kovan vastuksen.
Helsingin piirin, johon kuului Helsingin, Malmin, Tikkurilan ja Pitäjänmäen osastot, kilpailujen järjestäjinä olivat osastot vuorovuosin. Olimme usein Reijon kanssa isän apuna latujen teossa, kun oli Pitäjänmäen vuoro järjestää piirin hiihtomestaruuskilpailut. Matkaan otettiin lumilapiot, kirves, puukkosaha ja kreppipaperirullat. Latu tehtiin yleensä lähtemään meidän pihan takaa Vihdintielle, josta se kulki peltoa pitkin Mätäjoelle Kaarelan suuntaan, ylitti joen ja jatkui siitä metsään. Kaikki pelto-ojat piti täyttää lumella ladun kohdalta, puujalkaisten olisi muuten vaikeaa niitä ylittää ja muutenkin ladut pyrittiin viemään helpommista kohdista. Mätäjoen varrelta otettiin paju tai leppäkeppejä latumerkiksi, johon sidottiin kreppipaperinauhat. Metsässä jouduttiin poistamaan haittaavat pensaat ja oksat. Eritoten isä täsmensi sitä, että rinnemaastossa latu oli vietävä siten, että hänen puujalkapuolensa jää rinteen alapuolelle. Oli helpompi hiihtää kun ponnistava jalka oli yläladulla. Yksi lisäetu, mikäli vastustajalla sattui olemaan oikean jalan proteesi. Aikansa metsässä kierrettyään latu palautui takaisin pellolle ja siitä peltoa pitkin lähtöpaikkaan. Ladut hiihdettiin useampaan kertaa läpi ja näitä latuja kävi varmaan harjoittelemassa kylän kilpailuun osallistuvat invaliditkin.
Invalidien hiihtokilpailujen osanottajia, vasemmalla Väinö Astikainen ja Pekka Tiilikainen.
Kilpailujen huollosta huolehti sotainvalidien naistoimikunta keittäen kuumaa mehua. Sääriamputoidut ja käsiamputoidut kiersivät ladun pariin kertaan ja reisiamputoidut kerran. Katsomassa oli kylän väkeä sekä muitten piirien ihmisiä. Isän kovimpia kilpakumppaneita olivat Malmgrenin Kalle ja Nikulan Veikko. Kovia hiihtäjiä oli Pekka Tiilikainen, kuuluisan radioselostajan kaima. Hänellä oli 21 sotainvalidien SM-kisojen mestaruutta.
Invalideilla oli jos minkälaisia viritelmiä proteesissa. Hiihtäessä isä käytti puujalassa sellaista viritelmää, että polven yli kulki leveä kuminauha. Se tehosti polven ojennusta ja kannan puolella lähti pohkeen kohtaan kiinnitetty leveä kuminauha, joka kumilenksulla kiinnitettiin suksen kantaosaan. Sen tarkoitus oli vetäistä suksi taka-asennosta eteenpäin.
Isä oli kova pyöräilemään, hänellä oli Pitäjänmäellä sama polkupyörä millä hän ajoi Vuoksenniskalla töihin ja lähti aikanaan Pärnänlahdesta talvisotaan. Pyöräilyssäkin piti puujalka sitoa polkimeen kiinni remmillä, jotta jalka pysyisi polkimen päällä. Tällä samaisella pyörällä me pentuna ajeltiin rungon välistä. Kova pyöräilijä oli Veikko Ketola Viestitieltä, jolla oli kilpapyörä sekä Alvar Sandström. He olivat sääriamputoituja. Vuonna 1952 isä lainasi minun Raleigh -retkipyörääni johonkin kilpailuun, sijoitusta en muista.
Pitäjänmäen urheilukentällä invalidit kävivät kilpailemassa linkopalloa, juoksua, ratakävelyä, kuulaa. Me pennut pyörimme siellä mukana seuraamassa kilpailuja. Olimme Reijon kanssa innoissamme kun pääsimme isän mukana Olympiastadionilla pelattavaan Sotainvalidien ja Näyttelijöiden väliseen jalkapallo-otteluun. Näitä otteluja käytiin vuodesta 1942 aina vuoteen 1951 asti Stadionilla tai Pallokentällä Helsingissä. Otteluilla kerättiin varoja Sotainvalidien toiminnan tukemiselle. Otteluissa näki pelaamassa kuuluisia suomalaisia näyttelijöitä mm. Uuno Montonen, Aku Korhonen, Arvo Lehesmaa, Tauno Palo, Kullervo Kalske, Reino Helismaa, Unto Salminen, Leif Wager, Åke Lindman, joka pelasi myös maajoukkueessa jalkapalloa. Vuonna 1949, jota markkinoitiin ”Vuosisadan otteluna” Stadionille laskeutui ruotsalainen helikopteri, joka suoritti yleisölennätyksiä ottelun väliajalla. Se oli ensimmäinen helikopteri minkä eläessäni näin lentävän. Oli se ihme vehje ja piti kovaa meteliä.
Ilmaiseksi Eläintarhan ajoihin
Invalideilla oli talviaikaan Yrjönkadun Uimahallissa sunnuntaisin oma uimavuoro, jossa Reijo ja minä käytiin isän kanssa uimassa. Siellä piti olla nakusillan, ei se meille ollut mikään ongelma, olimmehan tottuneet käymään yleisissä saunoissa ja kotona koko perheen kanssa yhtä aikaan.
Toukokuun toinen sunnuntai eli äitienpäivä oli pojille merkittävä päivä. Ei se että oli äitienpäivä, vaan että oli Eläintarhan ajot. Äitienpäivä -kukat riipaistiin lähimetsästä, joka oli valkovuokkoja täynnä ja ojennettiin äidille. Isä oli keittänyt kahvit. En muista vietiinkö kahvit äidille sänkyyn vai joiko hän ne pöydän äärellä. Sitten alkoikin valmistautuminen Eläintarhan ajoihin lähtöön. Alkuaikoina oltiin isän kanssa koko kilpailun ajan. Myöhemmin mentiin omin nokkineen hakemaan parhaita paikkoja heti kun oli sisään päästy. Sotainvalidit ja heidän lapsensa pääsivät ilmaiseksi sisään, joten portista oli mentävä isän kanssa samanaikaisesti.
Invalidien asioita toimittelin tsupparina, kun piti isälle hakea tai viedä jotain papereita jollekin invalidille, useimmiten Malmgrenin Kallelle. Myöhemmin joskus 1952 – 53, kun olin jo työelämässä, olimme veljeni Reijon kanssa isän apuna. Isä oli ottanut urakakseen maalata invalidien kioskeja. Isä kuului invalidien kioskitoimikuntaan ja jäätelötoimikuntaan ja oli tätä kautta saanut hankittua tämän työn. Kioskeja oli viisi eri puolilla Helsinkiä. Työ piti saada valmiiksi huhtikuun loppuun mennessä. Sää ei meitä maalareita kovin suosinut. Sinä vuonna huhtikuu oli erittäin kylmä, vettä ja räntää satoi haitaten etenkin ulkomaalausta ja varsinkin kun maalattiin Lapinlahden ja Albertinkadun kulmauksessa olevaa kioskia, maali oli kylmästä jäykkää ja näpit kohmeessa. Näissä kioskeissa myytiin Herttoniemessä sijaitsevan jäätelötehtaan, nykyisen Jäätelö-yhtymän tuotteita.
Ensimmäinen kylällä sattunut tulipalo oli, kun Invalidikylässä Korsutiellä paloi Pakkasen talo 1950-luvulla. Pakkanen oli tervaamassa talonsa kattoa ja oli jättänyt tervapatansa keittiön hellalle lämpenemään. Terva ylikiehui ja syttyi palamaan. Ennen kuin Pakkanen huomasi tapahtuneen, oli koko keittiö ilmiliekeissä. Ei ollut paljon mitään tehtävissä. Paikalle tulleiden Strömbergin, Haagan ja Pitäjänmäen VPK:n tehtäväksi jäi vain jälkisammutus. Pystyyn jäi vain surullisen näköiset punalautaiset hiiltyneet seinät.
Urheilemista koko lapsuus
Urheiluahan koko lapsuus on, leikkimielistä kisailua toisten poikien kanssa. Vakavammin siihen ryhdyttiin kun aloitettiin käynnit urheilukentällä. Sinne mentiin Inviksen kavereiden kanssa aluksi tutustumaan touhuun. Siitä se pikkuhiljaa alkoi. Liityttiin urheiluseura Pitäjänmäen Tarmoon. Siellä pyöri koulukavereita ja samalla tutustui uusiin kavereihin, jotka asuivat Mäkkylän seudulla ja kävivät koulua Leppävaarassa.
Jousipyssyjä ja varsijousia tehtiin yhdessä ikävaiheessa. Metsästä katsottiin sopivia katajia tai näreen oksia paremman puutteessa. Varsijouseen oli lattian ponttilauta sopiva. Siinä oli jo melkein valmis ura, jota puukolla leventämällä sai sopivan uran nuolta varten. Nuolien valmistus oli vaativa homma. Sillä mitä suorempi nuoli oli, sen paremmin se lensi, Sulat pyrstöön löytyivät helposti, kun omasta takaa oli kanoja. Yleensä ammuimme kilpaa siitä kuka saa nuolen lentämään pidemmälle. Aluksi me teimme nuolet tylppäpäisiksi, myöhemmin niihin alettiin tehdä rautanaulasta kärjet.
Pyssyillä ampuminen kiinnosti meitä poikia, eihän sodastakaan ollut vielä kulunut kovin pitkää aikaa. Kotiin asti kuului ammunnan pauke kun sandiksen ja Tannerintien välissä olevalla haulikkoradalla ampuivat savikiekkoja. Sinne sännättiin joukolla katsomaan ammuntoja. Mieleen on jäänyt ampujista iso lihava mies Konni Huber.
Ammuntojen jälkeen me ryntäsimme keräämään pahvisia haulikonhylsyjä. Niitä oli kahta eri kokoa 12:ta ja 16:ta caliberin ja eri merkkejä. Tämä oli eräs keräilykohde, erimerkkisiä vaihdettiin kaverien kesken. Hylsyjä oli kiva työntää joka sormeen ja sitten pidennettyjä sormia heilutella. Kotiin kerääntyi usea laatikollinen. Aikanaan sekin innostus loppui kun ampumaradan toiminta lopetettiin liian lähellä asutusta olevana melupaikkana. Isä hankki meille ilmakiväärin vuonna 1948, sillä harjoiteltiin ahkerasti tarkkuusammuntaa.
Partiotoiminta alkoi Invalidikylässä 1946l kun olin kymmenvuotias ja kesti vuoteen 1951, ainakin meidän poikaporukan osalta. Kokoontumispaikkana meillä oli kylän kerhotalo. Olin aluksi kolkkapojissa. Meillä oli Partioliitosta partionvetäjä, nimeä en muista. Hän opetti meille erilaisia partiotaitoja: solmujen tekoa, kompassin käyttöä ja morsetusta. Oli hienoa kun sai kaulaliinan ja kolkkapojan sinisen kangaslakin, jossa oli valkoiset nauhat ristissä. Kaikenlaisia leikkejä ja partiolaisten nuotiolauluja harjoiteltiin. Päiväretkiä tehtiin lähistölle mm. eräänä talvena pitkin Mätäjoen vartta suksilla, mukana eväät ja juotavaa. Vastaavaa toimintaa oli kirkon kerhotoiminta Kertsi, joka kokoontui kirkolla sekä pioneeritoiminta, joka oli poliittisesti vasemmistoon suuntautunut ryhmä ja se kokoontui Patterimäellä.
Lasten hiihtokilpailujen palkintojen saajia 1951. Reeta Astikainen (vas.), Tuula Suhonen, Mauri Astikainen, Maiju Liikanen, Raimo Grönfors, Reijo Myyryläinen ja Timo Astikainen.
Kokoontuminen kerhotaloon loppui, kun saimme Invalidikylän päässä olevasta palokalustevajasta uuden paikan. Saimme invalidien alaosastolta avustusta ”kopin” kunnostamiseen. Seinät vuorattiin insuliinilevyillä. Se oli aika kylmä, koska sähköpatteri ei kunnolla ehtinyt lämmittää sitä talvella. Siellä kävi myös nuoremman veljeni Maurin ikäluokka kolkkapojissa.
Aloimme kopissa nyrkkeillä, jostain saatiin hanskat hommattua. Siinä melskeessä seinän insuliinilevyt oli lujilla, osa niistä hajosi kun ottelijat törmäilivät niihin. Invalidien alaosasto päätti että me emme saa enää käyttää tilaa ja että ovi pannaan lukkoon. Ikäjakautuma oli meidän porukassa melko suuri. Mannosen Tauno oli vanhin, minua kolme vuotta vanhempi, sitten oli veljeni Reijo, Mannosen Pena, sen jälkeen tuli meitä samanikäisiä kuin minä, Arposen Arvo, Mannosen Kauno, Hytösen Leo, Rokan Mauri, Kääriäisen Pave, Ivaskan Aulis sekä nuorimpana Myyryläisen Raimo, joka oli minua pari vuotta nuorempi, mutta sai olla meidän porukassa koska oli ikäisekseen pitkä ja toisia meistä pidempikin. Viisi vuotta porukan ikäerossa vaikutti siihen että me nuoremmat opimme vanhempien metkut aikaisemmin kuin olisi ehkä ollut tarpeen.
Porkkalan junia seuraamassa
Vuonna 1945 Suomi joutui vuokraamaan Porkkalanniemen, Kirkkonummea myöten Neuvostoliitolle 50 vuodeksi. Sinne Neuvostoliitto sijoitti 30.000 sotilasta ja 10.000 siviiliä. Näiden kuljetus tapahtui junilla, jotka kulkivat rantarataa pitkin, joskus pysähtyen Pitäjänmäen asemalle. Venäläiset junat päästivät täysin erilaisen äänen kuin suomalaiset junat. Ääni muistutti höyrylaivan pillin ääntä, jota olin kuullut Saimaalla ja evakkomatkalla sekä Ruotsiin sotalapsena seilaavassa laivassa.
Porukalla mentiin asemalle yleensä junia katsomaan. Komeaa katseltavaa oli kun Turun pikajuna sattui pyyhältämään kovalla vauhdilla aseman ohi, jos sitä vielä sattui vetämään iso Ukko- Pekka veturi. Hauskin homma oli laittaa rahaa kiskolle ja junan mentyä kolikon yli katsella mitä niistä tuli, etupäässä ne olivat litistyneet kirveenterän mallisiksi. Usein asemalla oli venäläinen sotilasjuna ja venäläiset sotilaat olivat vaunun ulkopuolella mahorkkaa vetelemässä.
He huutelivat meille: ”Kavarits finski poika”. Me huusimme takaisin kaikki mitä osasimme venäjäksi” ruski soldaatti, ruki verr, idi suda, topra huja”. Sotilaat nauroivat meille ja yrittivät tarjota mahorkkaa. Täällä me näimme ensimmäiset ”ryssät”, eikä me osattu niitä pelätä.
Suomalaisissa junissa, jotka kulkivat vuokra-alueen kautta, piti olla suljettavat luukut ikkunoissa. Luukut suljettiin Luoman asemalla ja avattiin vasta seuraavalla Suomen puolella olevalla asemalla. Neuvostoliitto luovutti alueen takaisin Suomelle 26.1.1956.
Golfpalloja pelastettiin Mätäjoesta
Talin kartanon mailla oli 18 reikäinen golfrata ja päärakennuksen edessä oli usein golfaajien hienoja autoja, joit tutkailtiin tarkkaan, olivathan autot vielä 1940-1950 -luvun taitteessa poikien kiinnostuksen kohteena. Golf oli siihen aikaa eliittien harrastama urheilulaji.
Siellä me kiersimme kentän laitoja pitkin etsien sinne hävinneitä palloja. Palloista sai rahaa, jos palautti ne kerholle. Paras paikka, mistä löytyi palloja oli paikka missä pelaajat joutuivat lyömään yli Mätäjoen. Sinne moni pallo päätyi eivätkä pelaajat lähteneet niitä sieltä hakemaan. Siellä me kahlattiin ja jalalla pohjaa tunnustellen etsittiin palloja. Suurin osa palloista me pidettiin itse ja aloitettiin golfinpeluun Tannerintiellä. Mailat tehtiin puista jotka oli sopivasti alhaalta käyrät.
Vähän isompana jotkut pojat rupesivat käymään golfkentällä pestautuen mailapojiksi eli caddiksi, Minä olin jonkun kerran caddienä, mutta ei se ollut mun laji. Pelkäsin koko ajan, että annan eri mailan mitä pelaaja pyysi.
Viestitie 5 syksyllä 1984
Pikkuhiljaa alkoi kaveripiiri pienentyä, osa muutti pois vanhempineen, jotkut menivät naimisiin, osa invalideista muutti kerrostaloihin, joissa pääsi helpommalla. Talojen kunnostusta riitti niin sisällä kuin ulkonakin, lisäksi puutarhanhoito rupesi olemaan ylivoimaista. Aikaa myöten lasten avun merkitys kasvoi, kun vanhemmille tuli ikää ja kunto huononi. Hyvin harvat invalidien lapsista ovat jääneet asumaan kotitaloonsa vanhempien kuoltua. Tänä päivänä kylän yleisilme on paikka paikoin hoitamattomampi kuin aikaisemmin.
Isäni Väinö kuoli 78 vuoden ikäisenä talvella 1984 sydäninfarktiin ollessaan lähdössä Kaskisaaren kuntoutuslaitokselta kotiin. Äitini Hulda ei halunnut muuttaa pois Invalidikylästä, vaan jäi asumaan sinne kuolemaansa vuoteen 1992 asti.
Pitäjänmäki Muistelee 