Sockenbacka – Pitäjänmäki
Vanha ”sockenbackabo” pitäjänmäkeläinen on muistellut: ”När Ramsay köpte Tali gård, lär han ha sagt, att jag fick även ”Sockenbacken”. Vapaaherra Axel Leonard Ramsay osti Talin kartanon vuonna 1871 ja samalla hänestä tuli myös ”Sockenbackan” omistaja.
Lausuma todistaa, että ”Sockenbacka” nimi on vanhaa perua paikkakuntalaisten keskuudessa. Suomenkieliset kertoivat siihen aikaan että he asuivat ”Sockenbackassa”. Aluksihan seutua oli kutsuttu Helsinge Sockenbacka (Helsingin pitäjän mäki). Siitä tuli lyhennys Sockenbacka (Pitäjänmäki).
Ensimmäinen pitäjänmäkeläisiä koskeva historian kirjojen kirjallinen merkintä on vuodelta 1351. Kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti silloin Helsingin pitäjän joen eli nykyisen Vantaanjoen kalastusoikeudet virolaisille Padisten luostarin munkeille. Nykyinen Mätäoja muodosti siihen aikaan Vantaanjoen läntisen uoman, joten pitäjänmäkeläisillä oli varmasti tilaisuus seurata tai jopa osallistua virolaisluostarin noviisien, voutien ja renkien kalastuspuuhiin. Padisten luostarin voudit liikkuivat ruskeissa kaavuissa ja käyttivät itsestään nimeä ”munke”. Gunvor Kerkkosen mukaan muistona näiltä ajoilta on Munkkiniemen nimi.
Sen sijaan Saulo Kepsu ja Äke Granlund pitävät todennäköisenä, että Munkkiniemi nimi on annettu yhden miehen mukaan, joko hän on ollut munkki tai hänestä on käytetty lisänimeä munkki. Saattaahan olla että Munkkiniemen talon perustaja on ollut maallikkoveljenä tai munkkina Padisten luostarin palveluksessa.
Sockenbacka (Pitäjänmäki) on muodostunut keskiaikaisista Talin ja Konalan kylistä. Isonjaon päättyessä vuonna 1776 Konalan kylä oli jaettu tiloiksi Rosas, Bertas ja Skyttas. Helsingin maalaiskuntaan kuuluva Sockenbacka säilyi pitkään maanviljelysseutuna vuonna 1550 perustetun Helsingin kaupungin kyljessä.
Talin kylä rajoittui pohjoisessa Konalan kylään, etelässä Munkkiniemen kartanoon ja itäpuolella Vähä-Huopalahdenkylään, jossa sijaitsivat Korppaan, Backaksen ja Grejuksen tilat. Talin kylään kuuluivat Lassaksen, Martaksen ja Reimarsin eli nykyisin Lassilan, Marttilan ja Reimarlan perintötilat sekä Talin kartanon alue, joka lahjoitettiin Gert Skyttelle vuonna 1614 ja Helsingin kaupungille vuonna 1650. Marttilan ja Lassilan tilojen lahjoitukset Helsingin kaupungille peruutettiin vuonna 1685, mutta tilat jäivät kaupungin maistraatin palkkatiloiksi. Osa Reimarlan tilasta on kuulunut vuodesta 1650 kaupungille ja vuonna 1870 kaupunki hankki omistukseensa loput tilasta. Vuonna 1930 kaupungin omistukseen siirtyivät myös Lassaksen ja Martaksen tilat.
Mäki kahden kunnan rajalla
Kun matkalaiset tulivat lännestä Espoon pitäjästä (Esbo socken), pitäjän itäiselle rajalle, tien oikealla puolella oli Suur-Huopalahden (Stor-Hoplaxviken) vedet ja suoalueet, jotka kuuluivat Espoon pitäjään. Kun Helsingin pitäjän (Helsinge socken) rajapyykki tuli vastaan tien oikealla puolella, ei voitu matkustaa oikealle, vaan piti mennä tien vasenta laita Helsingin pitäjän puolella olevaa jyrkkää mäkeä ylös. Siinä kipusivat mäkeä ylös niin kuninkaat, tsaarit, kuvernöörit, sotilaat, kartanonherrat, papit kuin muutkin kansalaiset. Tämä ei ollut varsinainen ”Kungsvägen” ”Kuninkaantie”, vaan sen eteläinen haara.
Mäen kohdalla yhdistyivät kahden pitäjän rajat ja kaksi kahdesta pitäjästä tulevaa päätietä: Nurmijärventie ja Turuntie.
Uudesta rautatieasemasta ”Sockenbacka”
Vuonna 1902 ryhdyttiin rakentamaan uutta rautatietä Karjaalta Helsinkiin. Oli tärkeää, että postinkuljetus ja -jakelu olisivat valmiit ennen rautatien valmistumista. Marraskuun ensimmäisenä päivänä 1902 avattiin tulevan aseman paikalla Sockenbackan postipysäkki ja syyskuun ensimmäisenä päivänä 1903, jolloin ranta avattiin, se korotettiin postiasemaksi. Pääpostipaikka oli Helsingin postikonttori kaupungissa.
Heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1905 asema sai uuden merkinnän PT 2 Helsingin alaisuudessa. 21.12.1906 asemalle nimitettiin I bokhållaren K. A. Lindroos (synt. 1868) postitoimistonhoitajaksi. Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1907 Sockenbacka PT 1 korotettiin itsenäiseksi postitoimistoksi.
Vuonna 1908 Pitäjänmäki julistettiin taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, joka edelleen pysyi Helsingin maalaiskunnan osana ja sen hallinnon piirissä.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1917 perustettiin Pitäjänmäen huvilayhdyskunnan alueelle kirjeenkantolinja no 2060. Kirjeenkantaja möi postimerkkejä ja leimasi lähetykset. Linja toimi 7 kertaa viikossa, joten Pitäjänmäen asukkaat saivat postinsa useammin ja nopeammin kuin tänä päivänä.
Sockenbacka nimeä suuremman asuinalueen nimityksenä alettiin käyttää rautatieaseman ympäristöstä, kun rantarata oli otettu käyttöön 1903.
Espoosta tulevan Vanhan Turuntien ja pohjoisesta Helsingin pitäjästä tulevan Vanhan Nurmijärventien risteykseen perustettiin kauppapaikka, jota Ramsayn perhe vuokrasi Talin kartanosta. Paikalla oli kaupparakennus sekä siihen liittyviä piharakennuksia mm. ”Majatupa” ja talli monelle hevoselle.
Kun rantaradan rakennustyöt etenivät Karjaasta Helsingin päin vuonna 1902, kauppias Selen oivalsi vuokrata huoneita rantaradan vastaavalle rakennusmestarille. Talosta käsin maksettiin rautatienrakennustyömaan palkat. Tämä oli onnenpotku kauppiaalle: kauppa kävi hyvin.
”Sockenbackasta” Pitäjänmäeksi
Rantaradan valmistuttua maanomistajat alkoivat lohkoa tiloistaan alueita huvilapalstoiksi. Huviloita nousi pääteiden ja silloisten polkujen varsille ilman minkäänlaista järjestystä. Helsingin pitäjä päätti esittää senaatille, että se julistaisi Konalan ja Talin kylät taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Suomen Senaatin talousvaliokunta päätti marraskuun 4 päivänä 1908, että ”Kånala och Talibyar skall kallas till ett Samhälle vid namn Sockenbacka med sammanträngd befolkning”. Näin Konala ja Talinkylät muodostivat Sockenbackan eli Pitäjänmäen taajaväkisen huvilayhdyskunnan.
Kun yhdyskunta oli muodostettu, olisi pitänyt asettaa valtuutettuja. Heidän olisi pitänyt laatia palosääntö, rakennus- ja terveydenhoitojärjestys ym. Helsingin pitäjä laati terveydenhoitojärjestyksen ja maaherra vahvisti heinäkuussa 1918 ”yleisen säännön” Pitäjänmäen huvilayhdyskunnalle. Palosääntöä ei laadittu, koska vuonna 1908 oli perustettu vapaapalokunta.
Taajaväkisessä yhdyskunnassa ”Sockenbackassa” ruvettiin lohkomaan palstoja ensin kesähuviloiksi ja sittemmin talviasuttaviksi taloiksi. Suurin osa näistä palstoista oli ensin vuokralla, sittemmin maanomistajat antoivat huvilanomistajien lunastaa palstat ja tontit itselleen. Koska rakennusjärjestystä ei ollut, uudet maanomistajat rakensivat rakennuksensa mielensä mukaan eikä kukaan valvonut rakentamista. Monet asukkaista olivat vähävaraisia. Useimmat heistä olivat teollisuus- ja käsityöläisiä tai kaupan ja liikenteen palveluksessa.
Kun Gottfried Strömberg AB.Oy. oli siirtynyt Sörkästä Pitäjänmäelle, tarvittiin työntekijöille asuntoja. Vuonna 1917 Strömberg onnistui hankkimaan onnekkaasti tonttimaata vanhan Konalan kylän mailta. Myyjä oli juuri täysikäiseksi tullut maanviljelijän poika, joka ei itse halunnut ryhtyä maanviljelijäksi, vaan myi maat ”pilkkahintaan”.
Strömbergin työläisten asuintalo Turuntien varrella.
Kaupunki sai vuosiksi 1870 – 1920 pois vuokraamansa Reimarlan tilan omaan käyttöön vuonna 1920. Kaupunki ryhtyi itse vuokraamaan tontteja ja ohjaajaan rakentamista jaoitussuunnitelman avulla. Kaupunki halusi jo 1930-luvun alussa laatia rakennussuunnitelman koko Pitäjänmäelle, mutta tämä toteutui vasta 1946 alueliitoksen jälkeen.
Pitäjänmäki nimeä alettiin käyttää Sockenbackasta vuonna 1926, kun rautatieaseman suomalaiseksi nimeksi vahvistettiin Pitäjänmäki.
Vuonna 1930 Pitäjänmäen yhdyskunnassa oli 155 rakennettua kiinteistöä. Niistä 76 eli 49 % oli omalla maalla ja 79 eli 51 prosenttia Helsingin kaupungin vuokramaalla Reimarlassa.
Nyholmin lyhyttavaraliike ja Mäkisen sähköliike toimivat tässä talossa. Kuva on vuodelta 1930.
Helsingin kaupungin omistamille Talin kartanon pelloille Reimarsin omakotialueen viereen nousi talvisodan jälkeen vuonna 1941 Suomen Punaisen Ristin perustama sotainvalidikylä. Sotainvalidien Veljesliitto oli aloitteen tekijänä vuonna 1943 valmistuneelle toiselle invalidikylälle. Kaupunki vuokrasi maat yhdistyksille.
SPR rakennutti talot Korsutielle ja osalle Viestitietä vuonna 1941 ja Sotainvalidien Veljesliiton kylä nousi Mottitielle ja osalle Viestitietä vuonna 1943. Rintamamiehet rakensivat Partiotien talot sodan jälkeen, osa taloista valmistui 1950-luvulla.
Pitäjänmäki liitetään Helsingin kaupunkiin
Vuonna 1946 Pitäjänmäki liitettiin Helsingin kaupunkiin suuressa alueliitoksessa.
Vuonna 1959 vahvistettiin kaupunginosan nimeksi Pitäjänmäki – Sockenbacka ja osa-alueiden nimet Marttila, Reimarla, Pajamäki ja teollisuusalue. Asemakaavat kadunnimistöineen kaupunginosan eri alueille vahvistettiin vuosina 1946 – 1959.
Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi 26.02.1959 Konalan (32. kaupunginosa) uudet rajat. Pitäjänmäkeen siirrettiin Konalan eteläosa eli Reimarlan puolelle jäivät Rikhard Nymanin tie, Kyläkirkontie, Piispantie, Selim Lindqvistinkuja sekä Konalan siirtolapuutarha, jota kutsuttiin myös Reimarlan siirtolapuutarhaksi ja joka on sijainnut nykyisen Kehä I:n kohdalla. Kehä I erottaa Konalan ja Pitäjänmäen kaupunginosan nykyisin selkeästi toisistaan.
Samalla kaupunginhallitus laajensi myös Haagaa (29. kaupunginosa) liittämällä siihen Lassilan Pitäjänmäestä.
Pitäjänmäentie Helsingin kaupungin rajalla 1958. Vasemmalla Nemlanderin lihakauppa ja pienemmässä rakennuksessa Vieno Kavervon kukkakauppa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Constantin Grünberg
Näin kirjoitti toimittaja Jukka Ollila Pitäjänmäestä vuonna 1961:
”Pääkaupungin valtasuonet sykkivät voimakkaimmin kaksi kertaa vuorokaudessa. Aamuisin ne toimivat valtimoina, jotka tuovat heräävään kaupunkiin lisää elinvoimaa; iltapäivisin ne ovat laskimoita, jotka kuljettavat pois ylimääräisen energian ja tasoittavat liikekeskuksen kohonneen verenpaineen jälleen normaaliksi. Vanhin ja vieläkin voimakkain näistä valtasuonista on Mannerheimintiellä pohjoisen suuntaan lähtevä ja sitten länteen kääntyvä Turuntie.
Kello 16 jälkeen lähtee katkeamaton ajoneuvojen virta pois kaupungista ohi Tilkanmäen, Ruskeasuon ja Etelä-Haagan. Autojono halkaisee nuoren teollisuusalueen lukuisine uudisrakennuksineen, se kulkee kaunislinjaisen Strömbergin tehdasalueen sivuitse, sukeltaa välillä hämärään alikäytävään ja sieltä palattuaan ylittää vielä korkean mäen uusine kirkkoineen. Mäen alla on kaupungin raja ja Helsinki vaihtuu Espooksi.
Seitsemän vuosikymmentä sitten sama tie luikerteli kuoppaisena läpi synkän kuusikon. Pitäjänmäen kohdalla harjoittivat ammattiaan kolme merkkimiestä: yömajanpitäjä, seppä ja oluenpanija, Seppä Järnström kalkutteli maalaisille tarvekaluja, Krökellin olviprykin kahdeksan kaljakuskia ajelivat olutta kaupunkiin aamusta iltaan ja yömajan nurkilla yrittivät perunatrokarit parhaansa mukaan jymäyttää kaupunkimatkalle saapuneita maalaisia.”
Uutta Pitäjänmäkeä
Pitäjänmäki Muistelee 