Jännetie 26 vuonna 1997
Nuolipuiston vieressä on keltainen puutalo, jossa on komea torni. Alun perin talo oli valkoiseksi maalattu, oman aikansa tyyppitalo eikä siinä ollut vielä tornia. Talo kuului Helsingin pitäjän Talin kylän Reimars/Övergårdin tilan alueeseen, josta Helsingin kaupunki vuokrasi asuntotontteja.
Ingrid o.s. Sundström (1895 – 1983) ja Lauri Vaskivaara (1891 – 1962) tekivät maaliskuun 8. päivänä 1937 tontista numero 3 kortteli 25 vuokrasopimuksen, jonka mukaan vuokra-aika jatkuisi vuoden 1970 loppuun. Sittemmin vuokra-aikaa pidennettiin vuoteen 2020. Tontti oli aluksi synkkää metsää ja sijaitsi suuren hiekkakuopan vierellä. Kertoman mukaan kuoppa oli syntynyt silloin, kun hiekkaa tarvittiin Stadionin työmaalle vuosina 1934 -1939. Kuoppa täytettiin jälleen 1960-luvulla, ja nyt paikalla on Nuolipuisto. Tontin mäkistä maastoa tasoitettaessa löytyi Helsingin linnoituksen juoksuhautoja ja siihen kuuluva maanalainen hirsituvan nurkka.
Rakennuksen piirustukset teki arkkitehti Elias Paalanen, ja talo valmistui myöhäissyksyllä 1937. Säilyneiden laskujen mukaan savupiipun muuraus maksoi 1400 Smk, yksi autokuormallinen sahajauhoja & ajopalkka 125 Smk, viisi säkkiä sementtiä 150 Smk ja kaksi kappaletta ovia 244 Smk.
Vaskivaaran talo vuonna 1940. Talon nurkalla oli pitkään komea kotikuusi.
Talossa oli kaksi kerrosta ja täysimittainen kellari. Ensimmäisessä kerroksessa oli kaksi kamaria ja keittiö. Isompaa kamaria kutsuttiin saliksi. Toisessa kerroksessa oli tilava huone ja keittiö, alkovi ja kaksi suurta komeroa sekä vinttikomero. Keittiöiden ylpeys oli kaunis puuhella, Högforsin valkoinen, emalipintainen Siro-liesi. Vesi kannettiin sisään ja ulos. Kellari oli suuri. Siellä oli pannuhuone, hiilivarasto, kaksi muuta varastohuonetta ja puolen kellarin kokoinen isän työverstas. Puukellari oli verannan alla.
Talossa oli koksilla lämmitettävä keskuslämmitys ja vesipatterit. 1960-luvulla se vaihdettiin öljylämmitykseksi. Myöhemmin saatiin kaukolämpö. Saunaa ei aluksi ollut. Lauantaisin kylvettiin naapurin, Bomin, saunassa tai Partiotien saunassa. Oma sauna tehtiin pihalle v. 1959. Vesi ja viemäröinti saatiin v. 1961. Silloin rakennettiin wc:t sekä ylä- että alakertaan. 1970-luvulla huopakaton tilalle tehtiin peltikatto ja talo maalattiin keltaiseksi ja katto vihreäksi.
Vaskivaaran piha syysväreissään vuonna 1981 ennen talon myyntiä.
Uudet omistajat
Vuonna 1981 talo myytiin Anneli ja Manu Neuvoselle. Heillä oli yksi tytär, Leena. Manu oli OAJ;n tiedotussihteeri ja Anneli MTV:n tarpeistonhoitaja. Heidän aikanaan tehtiin talossa perusteellisia muutoksia. Talosta tuli yhden perheen asunto. Yläkerran ulko-ovi poistettiin ja portaat siirrettiin tulemaan alakerran verannalle. Keittiö uudistettiin ja kellariin tehtiin sauna ja seurustelutila. Vinttikomeroon rakennettiin kylpyhuone.
Vuonna 1983 Neuvoset myivät puolet tontista Sakari Seppäsen viisilapsiselle perheelle ja tontille rakennettiin keltainen tiilitalo.
Vuonna 1990 alkuperäisen talon ostivat insinööri Arja Setkänen ja arkkitehti Kimmo Setkänen. Jälleen tehtiin suuria muutoksia. Vuonna 1996 taloon rakennettiin torni, jossa portaat vievät ylös tornihuoneeseen. Väliseiniä purettiin ja sisätiloja muutettiin ratkaisevasti. Keittiön sisustusta uusittiin.
Vuokralaiset
Yläkerrassa oli vuokralaisia ajan tavan mukaan. Ensimmäisenä asui perhe, jonka isä oli puolalainen, sitten Eulenbergerin nelihenkinen perhe, jonka isä oli saksalainen. Syksyllä 1938 yläkertaan muutti valaja Tauno Alanen (s.1900) ja hänen poikansa Aatos Alanen (s. 1928). Vuosina 1942 -1946 vuokralaisina oli Wahlroosin kolmihenkinen perhe. 28.2.1948 Huoneenvuokralautakunta määräsi vuokralaisiksi Arvid Eskelisen nelihenkisen perheen ja vuokraksi 600 mk/kk + säädetyt korotukset.
Ingrid Vaskivaara, Olavi, Sirke ja vuoden täyttänyt Irene Koski-Sipilä 1955 nauttimassa alkukesän lämmöstä.
Vuosina 1949 – 1959 yläkerrassa asui Sirke (o.s. Vaskivaara) ja Olavi Koski-Sipilä sekä vuonna 1954 syntynyt Irene. Olavi Koski-Sipilä toimi Strömbergillä ATK:päällikkönä kuolemaansa saakka.
Irene Koski-Sipilä 3-vuotiaana kelkkailemassa Keskustiellä.
Kolmatta sukupolvea edustivat ekonomit Irene (o.s. Koski-Sipilä) ja Jarmo Louneva, jotka asuivat alakerrassa vuosina 1977-79. Talossa ehti olla useita vuokralaisia, työssäkäyviä ja opiskelijoita.
Vuonna 1975 Ingrid Vaskivaara muutti osakeasuntoon Kokkokalliontie 4:ään, mutta vietti jokaisen kesän Jännetien talon alakerrassa vuoteen 1981, jolloin talo myytiin.
Meidän perhe
Meidän perheessämme oli kolme tytärtä, Sirke (1925 – 1991), Ritva, (s. 1926) ja Ulla (s. 1931). Koulua käytiin ensin Pitäjänmäen kansakoulussa ja sitten oppikoulua Arkadian Yhteislyseossa. Kaikki koulutettiin ylioppilaaksi. Jatko-opinnoista sai kukin pitää itse huolen.
Vesi oli kannettava kaivosta saunaan. Ingrid Vaskivaara saunaa lämmittämässä 1950-luvun lopulla.
Äiti oli kotona ja huolehti töistä sisällä ja ulkona. Siihen aikaan tehtiin kotona melkein kaikki tarvittava itse ja käsin. Tavallisten kotitöiden lisäksi äiti ompeli perheen vaatteet ja hoiti hyötypuutarhan. Töitä riitti puiden pilkkomisesta ja koksien lapioimisesta aina saippuan keittämiseen. Iltaisin leikattiin usein vanhoista vaatteista matonkuteita, joista äiti kutoi uusia räsymattoja. Pyykin pesu ei tapahtunut pelkällä napinpainalluksella, vaan pyykki pestiin käsin saippualla ja harjalla pyykkipaljussa, keitettiin lipeällä padassa, huuhdeltiin lopuksi kylmällä kaivovedellä ulkona ja ripustettiin pyykkinarulle lumen ja kevätauringon valkaistavaksi. Pyykkikone tuli mahdolliseksi hankkia vasta, kun kaupunki veti vesi- ja viemärijohdot talon kohdalle.
Ennen vierailtiin ja sukuloitiin paljon. Päivittäistä kanssakäymistä riitti myös, sillä äidin kaksi sisarta Elin Bom ja Saimi Jaakkola perheineen asuivat rajanaapureina. Iltaisin ja viikonloppuisin äiti osallistui ahkerasti seurakunnan toimintaan, retkiin ja kerhoihin. Pyhäisin tehtiin myös perheen kanssa retkiä lähiseutujen kallioille ja Leenantorpalle primus-keitin, kahvipannu, maidot ja pullat mukana. Hauskoja olivat vielä Talin laukkakilpailut ja juhannusjuhlat Talin kerhotalolla.
Isän verstas kellarissa
Sodan jälkeen isäkin työskenteli kotona. Vuonna 1945 meidän kellaristamme tuli isän työpaikka. Hän toteutti haaveensa ryhtyä esi-isiensä tapaan tekemään käsillään jotain kaunista. Hän jätti autonasentajan työnsä Wendelin & Knuutilalla Lauttasaaressa ja ryhtyi yksityisyrittäjäksi. Kaikesta oli puutetta, myös valaisimista ja muista metallitavaroista. Isä hankki erilaisia työkoneita ja solmi asiakassuhteita. Tärkeimmäksi asiakassuhteeksi muodostui Valaisinliike Idman Oy, joka sijaitsi kahdessa kerroksessa nykyisen Aleksi 13:n paikalla.
Neuvostoliiton uuden lähetystötalon kolmetoista koristeellista kuparilyhtyä on juuri valmistunut talon kellarissa. Lauri Vaskivaara (oik.) ja Olavi Koski-Sipilä, joka oli mukana kovimman paineen aikana, ovat huokaisseet helpotuksesta ja asettuneet potrettiin lyhtyjen kuljetusta odotellessa.
Ennen pitkää kellarissa oli täydellinen työpaja, jossa oli välineitä aina sepän ahjosta happipulloihin. Työssä tarvittiin myös sorvia, porakoneita, prässejä, leikkureita, ym. Kellarissa valmistui pidempiä ja lyhyempiä sarjoja valaisimia sekä kaikenlaisia muita tarve-esineitä aina paistinlapioista filmilaatikoihin.
Siellä syntyi myös hienoja, yksilöllisiä, vanhojen mallien mukaisia tai taiteilija Almarin suunnittelemia takorautatöitä. Mitä erilaisimpia työtilauksia tuli tasaiseen tahtiin, mutta joskus tavara piti toimittaa salamannopeasti. Eräänkin kerran kuparinen, takorautavartinen löylykauha tarvittiin Havaijille suomalaisen edustussaunan vihkimistilaisuuteen. Sitä ei ehtinyt ruveta valmistamaan, vaan kauha oli siepattava omasta seinästä ja lähetettävä toiselle puolelle maapalloa.
Merkittäväksi työksi muodostui isokokoisten ja koristeellisen kuparilyhtyjen valmistaminen Neuvostoliiton uuteen lähetystötaloon, jonka avajaiset pidettiin helluntaina 1952 Kaivopuistossa. Lyhtyjä on kolmetoista ja ne sijaitsevat lähetystötalon toisen kerroksen patiolla sekä portinpielissä.
Pihan tärkeät antimet
Tonttia ympäröi punainen puuaita, joka myöhemmin muutettiin pensasaidaksi. Melkein jokainen pihan neliömetri oli hyötykäytössä, sillä kaikki omenat, marjat, juurikasvit ja perunat olivat hyvänä lisänä ruokapulan aikana. Marjoja ja omenoita vietiin myös torille myytäväksi. Sota-aikana viljeltiin myös sikurijuurta. Sitä paahdettiin rännärissä, jauhettiin kahvimyllyssä ja laitettiin kahvinkorvikkeen jatkeeksi. Samoin tehtiin voikukanjuurille.
Lauri Vaskivaara tupakkaviljelmiensä keskellä.
Isällä oli myös isot tupakkaviljelmät. Taimia kasvatettiin ensin sisällä keittiössä ja ilmojen lämmittyä ne siirrettiin ulos. Niistä tuli yli kaksi metriä korkeita ja niissä oli suuret lehdet. Syksyllä sato korjattiin ja lehdet kuivattiin. Sen jälkeen ne murennettiin pieneksi ja niistä kierrettiin sätkiä, käsin tai sätkäkoneella.
Kun paremmat ajat koittivat 1960-70 -luvuilla, pihalta raivattiin pois perunapellot, marjapensaat ja kaikki hyötykasvit. Tilalle tulivat nurmikot, koristepuut ja -pensaat.
Pihamaa keväällä 1977
MUISTELUKSIA LAPSUUDESTA JA SOTA-AJALTA
Elämää santakuopan reunalla
Meidän pihan ja santakuopan välissä kulki Talin kartanon kärrytie, joka johti kartanon heinäladolle. Talvisaikaan hevoset vetivät sitä pitkin suuria heinäkuormia kartanoon. Santakuoppa (nykyinen Nuolipuiston alue) tarjosi erinomaiset leikkimaastot lapsille. Hiekkalinnoja sai rakentaa mielin määrin. Siellä oli myös jonkin verran kasvillisuutta, puun näreitä, pensaita, kukkia ja mansikoita. Kosteissa paikoissa kasvoi kihokkeja. Ne ahmaisivat kärpäsiä ja muita pikku hyönteisiä kitaansa, niin että jäljelle jäivät vain kuivat kitiinikuoret. Joskus saattoi vastaan tulla käärmekin; kyykäärme tai vaskitsa.
Kuopan pohjalla oli kesällä vettä. Sammakoiden kutuaikana sieltä kuului hurja, äänekäs kurnutus. Siellä saattoi myös soudella. Pojat rakensivat laudanpätkistä lautan, ja sillä soudeltiin kolmen suuren kiven väliä, jotka olivat ikään kuin pysäkkejä. Talvella siellä luisteltiin ja laskettiin mäkeä. Sota-aikana siellä joskus jopa koulutettiin asepukuisia alokkaita. Serkkujen, Bomin Aarton, Annin (nyk. Pesonen) ja Marja-Liisan, (nyk. Visunen) sekä naapurin tyttöjen, Pirkko Hyvärisen, Oili Sirolan (nyk. Järvinen), Anna-Liisa Salmisen (nyk. Vikström), Eila Riutun (nyk. Järvinen), Terttu Währnin (nyk. Tirkkonen) ja Sanelma Tainiston (nyk. Halme) kanssa ohjelmaa löytyi riittämiin näissä ympyröissä ja meidän lainkaan aavistamatta, että 5000 vuotta sitten, kampakeraamisella kaudella, oli jo eletty ja leikitty ihan samassa paikassa.
Ulla Vaskivaara ja serkku Anja Helminen (nyk. Kivelä) uusien vauvanukkien kanssa kesällä 1941 Vaskivaaran pihalla. Hellevaatteen virkaa sai usein tehdä esiliina. Taustalla näkyvät Holmbergin ja Lehtihaaran talot.
Kun sota syttyi
Kun uudessa kodissa oli asuttu kaksi vuotta, syttyi talvisota 30.11.1939. Elämä sai kokonaan toisen suunnan. Koulu loppui heti. Opettaja Aino Suhonen kirjoitti päiväkirjaan suurin kirjaimin SOTA. Lapset käskettiin kotiin. Hälytykset ja pommitukset alkoivat. Ihmisiä kehotettiin hälytyksen tullessa menemään metsiin. Ensimmäisenä iltana hälytyssireenin soidessa meidänkin perhe juoksi Nuolitien (ent. Kaivotie) päässä olevaan metsikköön. Muutaman päivän kuluttua kehotettiin kuitenkin menemään pommisuojaan. Heti pikkujouluaaton aamuna meidän perhe paitsi isä lähdimme pienen kuorma-auton lavalla sotaa pakoon mummulaan Nurmijärvelle. Siellä olimme pitkälle yli joulun. Isä oli yksin kotona Pitäjänmäellä. Hän ei joutunut sotaan, koska oli yli-ikäinen.
Koko sodan ajan vallitsivat pimennysmääräykset. Iltaisin ei saanut näkyä valoa mistään. Kaikkien oli hankittava mustat pimennysverhot. Meillä ne olivat mustaa kreppipaperia. Reimarsin alueella oli talojen kesken jaettu vuorot väestönsuojelu-valvontaa varten. Isälläkin oli vuoro kulkea illalla keltainen väestönsuojelunauha käsivarressa ja vahtia, ettei valoa vilku ikkunanraoista. Siitä oli mentävä heti huomauttamaan. Katuvaloja ei sytytetty. Kaikkialla oli pilkkopimeää.
Hälytykset
Hälytyksen tullessa juostiin pommisuojaan, joka oli nykyisen yläasteen koulun vieressä. Piti juosta kovaa, sillä pelättiin, että pommikoneesta ammutaan konekiväärillä eli kuularuiskulla, niin kuin silloin sanottiin. Välillä mentiin vaan talon kellariin. Katsottiin, että se olisi riittävän hyvä sirpalesuoja, vaikkei se pommia kestäisikään. Pommikoneet lensivät usein matalalla ja pitivät uhkaavan jyrisevää ääntä.
Mieleen on jäänyt muuan kerta, kun hälytyssireenit soivat ja koneittenkin ääni kuului jo. Lähdimme kiireesti kohti kellaria, mutta verannan ovella näytti siltä, että koneet tulevat suoraan meitä kohti. Isä käski meidät heti maahan lumihankeen. Pääsimme pelkällä säikähdyksellä, mutta kun koskaan ei voinut tietää, näkevätkö lentäjät koneesta ihmisiä vai eivät.
Hälytyksiä oli miten milloinkin. Iltaisin kuitenkin katsottiin, tuleeko pilvinen vai kirkas sää. Pilvisellä säällä koneet eivät tulleet huonon näkyvyyden vuoksi. Tähtikirkkaana yönä tuli usein hälytys. Kun hälytystä uumoiltiin, mentiin nukkumaan vaatteet päällä. Hälytyssireenin alkaessa ulvoa pompattiin heti ylös sängystä ja juostiin kellariin. Joskus samana yönä oli useitakin hälytyksiä ja sama ruljanssi toistui monta kertaa. Juuri kun oli päässyt syvään uneen, niin taas oli raastettava itsensä ylös.
Joskus joutui olemaan tuntikausia kellarissa. Siellä saattoi torkkuakin, sillä äiti oli tuonut sinne patjoja ja peitteitä. Ja pannuhuoneessa oli ainakin lämmin. Siellä usein pohdiskeltiin, mitenhän kauan hälytys mahtaa kestää ja mitenhän pitkään sotaa jatkuisi. Välillä siellä laulettiinkin. Sota-aikana syntyi paljon reippaita ja kaihoisiakin lauluja. Se oli mukavaa, kun naapureitakin tuli kellariin. Joskus vaan katselimme ikkunasta ja ihastelimme, kun Patterinmäeltä ammuttiin sulkutulta punaisina nauhoina. Meillä oli suuri luottamus oman patterimme tulivoimaan. Toisinaan kuitenkin pelotti kovasti, toisinaan hälytys oli vain elämään kuuluvaa rutiinia. Vanhempi sisareni Sirke, ei pelännyt. Joskus hän meni vain vaatekomeroon.
Huvittava tapaus
Kerran sattui meitä huvittanut tapaus. Aamulla aikaisin kuului kova rysäys, mutta sireenit eivät soineet. Ihmettelimme, mitä se oikein oli. Samassa alkoi kuulua sireenin ääni Bomin pihalla olevasta pikkusireenistä. Bomin yläkerrassa asuva räätäli Vihtori Siikanen oli jyrähdyksen kuultuaan omatoimisesti mennyt veivaamaan sireeniä. Sitä oli tarkoitus veivata vasta sitten, kun ensin hälytyksestä oli ilmoitettu Bomille puhelimella. Vasta vähän ajan päästä alkoi kuulua alueen pääsireenin, Strömbergin sireenin ääni. Jyrähdyksen oli aiheuttanut palopommi, joka putosi parin sadan metrin päähän santakuoppaan.
Pula-ajan ruokahuolet
Sodan kestäessä ruuasta alkoi olla pulaa. Korttiannokset eivät olleet suuria. Siksi sota-ajan välttämättömyyksiin kuului possu. Sille rakennettiin pihalle pieni koppi ja karsina. Joka lauantai pestiin possun kopin lattia ja sille levitettiin uudet pahnat.
Muistan, kuinka possut pieninä kirkuivat korvia särkevästi, kun niitä tuotiin Talin kartanosta kotiin pahvilaatikossa polkupyörän pakettitelineellä. Isompina ne pyrkivät vapauteen ja onnistuivatkin joskus hyppäämään karsinan aidan yli.
Eräänä sunnuntaina, kun tulin kotiin Urheilutietä pitkin, tuli kovin tutun näköinen sika minua vastaan. Meidän Oskarihan se oli. Yritin maanitella sitä kotiin, mutta se ei ollut moksiskaan. Se jolkotteli vain hämmentyneenä sinne tänne. Sitten koko perhe lähti etsimään sitä. Pesuvatiin laitettiin maitoa, ja sen avulla houkuteltiin Oskari omaan karsinaansa. Se ei ollut kuitenkaan helppoa, eikä se kerta jäänyt viimeiseksi.
Oskari-possu on kääntänyt paremman puolensa kuvaajalle ja keskittynyt syömään nokkosista ja ruisjauhoista tehtyä pöperöä.
Ennen joulua Oskari-possu piti tappaa ja teurastaja tuli kotiin. Se oli kova paikka. Ei auttanut muu kuin mennä kamarin viimeiseen nurkkaan ja pistää kädet korville, jottei kuulisi kun se ammutaan. Joulupöydässä kinkku maistui kuitenkin hyvältä, vaikka ajatus oman possun syömisestä aluksi tuntuikin mahdottomalta.
Konstit olivat monet
Ruuanlisää pyrki jokainen hankkimaan sieltä, mistä sitä oli mahdollista saada. Käytiin maalla ”hamstrausmatkoilla”. Sieltä tuotiin pääasiassa voita, lihaa ja jauhoja. Se oli kuitenkin ankarasti kiellettyä. Siksi pelko oli joka kerta mukana. Tarkastuksia tehtiin junissa ja linja-autoissa. Olisi ollut noloa joutua kiinni. Tilannetta kuvaa erinomaisesti muuan pilapiirtäjä Räsäsen piirroksen teksti Helsingin Sanomissa. Kuopion junassa tarkastuksella ollut poliisi osoitti savolaisäijän painavaa laukkua ja sanoi: ”Taitaa olla sokersantoo.” ” Ei oo, kun kananlantoo”, vastasi mies. Tiskinaluskauppa kukoisti myös. Tuttu kauppias tai myyjä saattoi joskus sujauttaa jotain salaa ilman ostokorttia.
Maitoa sai vain kortilla. Joskus tapahtui kuitenkin sellainen ihme, että Keskustien Elantoon tuli kuorittua maitoa eli kurria. Kun sana maidosta levisi, sinne lähdettiin heti juoksemaan ja jono muodostui salamannopeasti Elannon eteen. Joskus onnistui saamaan litran, joskus maito loppui juuri nenän edestä.
Vaateongelmista selvittiin kekseliäisyydellä
Kaikkialla jonotettiin. Aleksanterinkadulla oli jalkinekorjaamo Vakuus. Saadakseen kengät korjattavaksi, oli ensin mentävä maanantai-aamuna aikaisin, jo ennen seitsemää, jonottamaan lappua, missä ilmoitettiin, milloin kengät saa tuoda korjattavaksi. Aina ei kuitenkaan onnistanut. Laput loppuivat. Oli yritettävä seuraavana maanantaina uudestaan.
Ritarihuoneen ritarisaliin oli sijoitettu kansanhuoltotoimisto. Siellä jonotettiin kumisaapaslisenssejä. Sitä varten piti kirjoittaa pitkä anomus. Jono kiersi portaat ja pitkin salia. Ajan kuluksi oli hauska katsella seiniä peittäviä aatelisvaakunoita.
Ystävykset Ulla Vaskivaara (vas.) ja Sanelma Tainisto keväällä 1949 upouusissa kumisaappaissaan.
Vaikka vaatteita ei juuri ollut saatavissa, oli sota-aikanakin oma muotinsa. Joka tytön päässä oli joko lentäjänmallinen lakki tai pitkäsiippainen piippalakki. Uusia vaatteita saatiin siten, että isän paita tai äidin leninki purettiin kappaleiksi, käännettiin, pestiin, silitettiin ja ommeltiin uusiksi vaatteiksi. Minäkin ompelin ensimmäisen kesäleningin 13-vuotiaana keittiön kesäverhoista.
Seuraavana kesänä ratkaisin asian niin, että menin kangaskauppaan Pohjoiselle Hesperiankadulle. Hyllyillä ei näkynyt yhtään kangaspakkaa. Uskalsin kuitenkin udella, voisinko mitenkään saada leninkikangasta, jos toisin kauppiaalle korillisen mansikoita. Kauppias ilahtui ilmiselvästi ajatuksesta ja minä sain seuraavalla viikolla ihanan vaaleansinisen leninkikankaan.
Puu ja paperi avuksi
Kauppoihin alkoi tulla puukenkiä. Pohjat olivat puuta, päällinen nahkaa, kangasta tai paperinarusta tehtyä materiaalia. Suutarilta sai ostaa myös irtopuupohjia. Niihin sitten suunniteltiin ja ommeltiin itse kankaasta päälliset ja naputeltiin pienillä nauloilla pohjiin kiinni.
Paperia käytettiin monenlaisena korvikkeena. Paperista oli verhot ja pöytäliinat ja yöllä nukuttiinkin paperilakanoitten välissä. Ne tuppasivat kyllä nopeasti repeämään.
Jokainen kutoi ja virkkasi. Sukkia ja kintaita kudottiin sotapojille rintamalle. Itselle saatiin uusia lakkeja, puseroita, sukkia ja kintaita, kun vanhoja kudonnaisia purettiin ja langat käytettiin uudelleen. Sota-aikana rupesivat naiset käyttämään hiihtohousuja. Siihen asti oli hiihdetty hame ja pusakka päällä. Minunkin sisareni saivat hiihtohousut, mutta vanhat ihmiset paheksuivat niitä. Minä jouduin hiihtämään hame päällä.
Vaikka sota-ajan pelko, ruokapula ja epävarmuus osuivat lapsuuteen ja pitkä köyhä kausi nuoruuteen, oli elämä kotikulmilla kuitenkin hyvin verkkaista, rauhallista ja turvallistakin, tai sitten muistot kultaavat kokemukset.
Perhepotretti Lauri Vaskivaaran 70-vuotispäiviltä vuonna 1961. Vasemmalta Ingrid, Ulla, Lauri ja Ritva Vaskivaara sekä Sirke, Olavi ja seitsenvuotias Irene Koski-Sipilä.
Pitäjänmäki Muistelee 