Kauheasti en muista faktatietoa, sillä aikaa on kulunut jo yli 55 vuotta ja muistot ovat lähinnä tunnepuolelta, tuoksuja ja pieniä pätkiä vain.
Muutimme Lassakseen (nyk. Lassila) silloin, kun sinne ne omakotitalot tulivat ja ihan pienenä isäni toi minua talvella potkukelkalla Marttilan tarhaan kahden kilometrin matkan. Olin pienenä ”vällyihin” kääritty paketti siinä kelkassa. Muistan kuinka pimeässä lensimme pitkin jäistä tietä eteenpäin, kun isäni vei minua tarhaan. Aluksi en olisi halunnut mennä sinne ja muistan vieläkin jo sen eteisen hajun. Heti eteisessä minulta pääsi kamala parku ja istuin parkumassa lattialla pitkälle aamupäivään. Jotenkin sitten minut houkuteltiin sisään.
Isompana tyttönä kuljin sitten itse sillä potkurilla. Keväisin kun aamulla oli jäistä se menikin hyvin, mutta iltapäivällä aurinko oli sulattanut tiet ja sain kantaa potkuria takaisinpäin pitkin Vihdintietä. Kaupintietä vielä ollut, joten Mätäojan yli oli vain yksi silta ladon luona Malminkartanon peltojen päässä.
Kun Vihdintietä alettiin rakentaa, piti siitä kohdin päästä kulkemaan oikoseen viimeisen talon (muistaakseni Virtasen) pihan läpi. Talossa asui poikalapsia, jotka olivat muilta kieltäneet pihan läpi kulkemisen. Mutta minun he antoivat mennä siitä. Muuten olisi tullut lisäkilometri kotimatkaan.
Myöhemmin siinä sillan kupeessa ollut lato paloi ja kohtaa alettiin sanoa ”palaneen ladon kohdaksi”. Kai siinä isommat jotenkin pelottelivat, että asiaan liittyi jotakin pahaa, mutta sen jälkeen juoksin tai kiiruhdin sen kohdan ohi niin nopeasti kuin vaan pääsin.
Sisäleluja ja ensisuudelma
Se oli myös hieno päivä, kun saimme uusia leluja. Voi miten jaksoimme riemuita, kun saimme uusia sisäleluja. Tuo kuvassa ollut kerhotäti oli tyylikäs henkilö. Hänellä oli aina kauniit vaatteet ja huulipunaa. Huulipuna, valkoiset hampaat ja ystävälliset iloiset silmät jäivät mieleeni, kun hän luki meille satuja iltapäivisin.
Ryhmäkuvassa on takarivissä päivisin käynyt leikkitäti, Erkki ja Kari Lampén, sitten minä ja Karin edessä vaalea ruskeasilmäinen kiharapää toinen Martinezin tytöistä, Ambarez ja hänen edessään vähän samanlaisessa essussa pikkusisko Eva ja hänen vieressä pieni tumma tyttö, Kristiina.
Karjalaisen tädin kissa Misse oli minulle niin rakas, että halusin aikoinaan sen kuvan myös.
Pihalla oli leikkimökki ja sain siellä ensimmäisen suudelman poskelle pojalta.
Misse kissa
Ainakin keväisin teimme päivällä kävelyretkiä tarhasta silloin isolta tuntuvalle kalliolle, jossa oli paljon sinisenään kukkivia kallio-orvokkeja (nykyisin se on Meijeritien ja Kaupintien välinen kohta). Olimme antaneet paikalle nimen ”Romusaari” ja sinne parijonossa vaeltaessamme hoilasimme romuusaari nääkyy, romuusaari nääkyy….
Karjalaisen täti lähetti minua kauppaan pienille asioille. Kauppa oli uusi jossain Mottitien tai Partiotien alkupäässä. Eivät ne olleet isoja ostoksia, aina jotakin, mikä oli unohtunut.
Inhottava ruispuuro
Aterioimme pitkässä pöydässä ja varmaan oli aina syötävä se, mitä eteen oli laitettu, ennen ei päässyt takaisin leikkimään. Aluksi inhosin ruispuuroa. Se on ainoa ruoka mitä tarha-ajan aterioista muistan. Kun katselin ruispuuron kiiltävää sileää pintaa, ajattelin, että se on korkkimattoa ja syön siis korkkimaton äkkiä pois. Siten siitä sitten pääsin. Mutta aluksi olin sen ruokalajin kanssa viimeinen istuja. Kristiina oli myös hidas syömään ja hänellä teki tenää vaalean punainen vispipuuro.
Muutimme Lassilaan 1953 ja asuimme Laurinmäentie 9:ssä. Koulun aloitin 1956 Pohjois-Haagan Tolarin koulussa. Koulu oli aivan uusia ja aloitti samana syksynä toimintansa.
Muistikuvani ovat loppuvuodesta 1952 kevääseen 1956. Olin vain vähän yli kaksi-vuotias kun aloitin tarhassa.
Pitäjänmäki Muistelee 