Pitäjänmäen Lastenkodin Vaiheita

Pitäjänmäen lastenkodin synty juontaa juurensa Helsingin Diakonissalaitoksen sisarten työhön vuonna 1904 perustetussa Keuhkotautisten huoltolassa Helsingissä. Kun Helsingin kaupungin lastensairaalaa ei vielä ollut olemassa eikä keuhkotautisia lapsia otettu muihin sairaaloihin, oli lasten tilanne erittäin vaikea.

Tällöin Diakonissalaitoksen vanha ystävä ja hyväntekijä hovioikeuden presidentin leski Constance Montgomery päätti yhdessä keuhkotautisten huoltolassa työskentelevän sisar Elin Wegeliuksen kanssa avata pienen kodin keuhkotautisille lapsille.

Seinäkuvassa Constance Montgomery ja pöydällä Elin Wegelius.

Kesäkuun 1. päivänä 1910 vuokrattiin pieni huoneisto Sörnäisistä kodiksi kymmenelle lapselle. Hätä pakotti kuitenkin ottamaan kotiin enemmän lapsia ja koti kävi ahtaaksi. Pian myös huomattiin, että suurkaupunki, jollaisena Helsinkiä siis jo silloin pidettiin, ei ole sopiva tällaisen kodin paikaksi.

Niin ruvettiin etsimään omaa kotia maalta. Villa Droppen Sockenbackassa (nykyinen osoite Kyläkirkontie 23) oli silloin myytävänä ja sen sijaintia kuivalla mäntykankaalla pidettiin sopivana.

Villa Droppen Kyläkirkontie 23

31.tammikuuta 1912 koti muutettiin Sörnäisistä Sockenbackaan. Uuteen kotiin asettuivat sisar Elin, kaksi hoitajaa, keittäjä ja 16 lasta. Diakonissalaitos oli saanut Helsingin kaupungilta edullisen kuoletuslainan huvilan ostoa varten ja tämän lainan avulla rahoitettiin myös osittain kodin toiminta, mutta enimmäkseen siitä vastasivat rouva Montgomery ja sisar Elin.

Droppenissa oli yksi iso ongelma: siellä ei ollut vettä. Mitä tekikään silloin sisar Elin? Hän meni ja osti omilla rahoillaan viereisen Tallkulla-nimisen huvilan, (Kyläkirkontie 22) jonka pihassa oli kaivo. Sieltä sitten johdettiin vesi Droppeniin. Niin oli sekin ongelma ratkaistu!

Tallkulla Kyläkirkontie 22

Kodin asema oli alussa oikeudellisesti hiukan epämääräinen, koska Droppen oli Diakonissalaitoksen ja Tallkulla sisar Elinin omaisuutta. Saadakseen kodin oikeudellisen aseman selväksi ja turvatuksi sisar Elin ja rouva Montgomery pyysivät Diakonissalaitosta ottamaan sen huostaansa ja luovuttivat 4.6.1915 päivätyllä lahjakirjalla koko omaisuuden Diakonissalaitokselle, joka sen jälkeen johti kotia sille laaditun ohjesäännön mukaan.


Uusia huviloita

Parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana kodin lapsijoukko kasvoi lähes sataan ja huviloita jouduttiin ostamaan lisää. Huoli jokapäiväisestä leivästä ei suinkaan ollut pieni, kun ravittavana oli niin suuri joukko heikkoja 1 – 10 -vuotiaita lapsia. Elinkustannukset nousivat huimasti, ja sen lisäksi varkaat veivät parikin kertaa, elintarvikepulan ollessa vaikeimmillaan, huomattavia osia kodin niukoista varoista.

Vuonna 1918 ostettiin Droppenin läheisyydestä Lillstu-niminen palsta rakennuksineen (nyk. Suntionpolun ja Sylvesterintien kulmatontti).

Seuraavana vuonna kodin rakennuskanta lisääntyi vielä kahdella, kun kodin omistukseen hankittiin nykyisen Kyläkirkontie 13:n tontilla olevat Tomtebo (Tonttula) ja Portstugan (Porttihuvila).

Tonttula
Porttihuvila

Vuonna 1922 lastenkotiin liitettiin Lyckobo (nyk.Taavinkuja 6) ja 1926 sen vieressä sijaitseva Kullantöyry. Vuonna 1923 ostettiin huvila Rös (Kyläkirkontie 8, nykyisen Kotikallion palvelukeskuksen tontti).

Lyckobo
Rös

Nämä kahdeksan puuhuvilaa muodostivat siis Pitäjänmäen lastenkodin yhteisön noin puolen vuosisadan ajan, kunnes vuonna 1968 laitos muutti uusiin vastavalmistuneisiin tiloihin Sylvesterintie 10/Suntionpolku 3:n tontille.


Sota-aika koetteli lastenkodin lapsia

Talvisodan aikana pienimmät lapset olivat evakossa Seutulassa, mutta jatkosodan aikana oltiin Pitäjänmäellä, osastoja yhdistettiin, elettiin ahtaudessa, joitakin lapsista lähetettiin Ruotsiin ja Tanskaan. Vain vuoden 1944 pommitusten kauhunyöt saivat sitten aikaan sen, että 39 pienintä lasta hoitajineen siirtyi Sipoon Martinkylään evakkoon seitsemäksi kuukaudeksi.

Sota-ajan niukkuutta kuvaavat hyvin kiitoskirjeet, jotka lastenkodin johtaja sisar Anna Andelin lähetti pienen Kerttu-tytön tanskalaiselle kummisedälle. Kerttu oli saanut sedältä paketin ja sisar Anna kirjoittaa helmikuussa 1943: ”Meillä oli rauhallinen joulu kirkkaasta kuutamosta huolimatta (kirkkaina kuutamoöinä nimittäin usein saattoi olla pommituksia) ja lapset iloitsivat joululahjoistaan. Pikku Kerttu oli niin onnellinen nukestaan, ja sekä hän että hänen yksitoista ystäväänsä saivat monta kertaa läskiä ja paistettuja perunoita ja ihania juusto- ja makkaravoileipiä. Marmeladin, maitopulverin ja karamellit olemme antaneet vain Kertulle itselleen.”

Heinäkuussa samana vuonna Sisar Anna kiittää toisesta Kertun saamasta paketista: ”Savustetun sianlihan kanssa paistetut perunat ovat sellainen herkku, jota lapsemme harvoin saavat. Ne 14 muuta pikkulasta pitävät Kerttua ihmeellisenä, kun hän voi tarjota heille tätä herkkua useaan kertaan. Myös hernemuhennos on meidän oloissamme harvinaista. Maitoa meidän lapsemme sen sijaan saavat tuberkuloosinsa vuoksi enemmän kuin muut suomalaiset lapset, jonka vuoksi vaihdoimme sen ovomaltiiniin, mistä Kerttu on itse saanut nauttia.”

Vauvoja päiväunilla Tonttulan parvekkeella 1940-luvulla

Sota- ja pula-aika oli lastenkodin elämässä suurten taloudellisten vaikeuksien aikaa. Vuoden 1945 vuosikertomuksessa sisar Anna kuvaa lastenkodin tilannetta mm näin:

”Elämä Pitäjänmäen lastenkodissa on ollut sodan seurauksena yleisen köyhyyden ja tarvikepulan leimaamaa. Myös ihmisiin on lyönyt leimansa puute ja ajan levottomuus.

Hyvin suuri osa niistä lapsista, jotka vuonna 1945 ovat olleet hoidettavina lastenkodissa, on sotavuosina syntyneitä, aliravittujen ja loppuun ajettujen äitien lapsia. Evakkomatkat ja tilapäiset asunnot ovat olleet se ympäristö, missä lapset ovat syntyneet ja kasvaneet, ja niin on tuberkuloosi päässyt voitolle. Kiitollisina kuitenkin päivittäin ihmettelemme, ettei tilanne ole pahempi kuin se on.

Kotiemme kurjat katot ovat kaikesta huolimatta pitäneet sateen, puilla lämmitettävät hiilikamiinamme hillinneet myrskytuulen voimaa hatarien seiniemme sisällä. Vaikka astiastomme on tullut yhä harvalukuisemmaksi ja huonommaksi, se kuitenkin on palvellut, ilahduttava moni lapsi on toipunut tai toipumassa tuberkuloosista.

Nyt meidän olisi saatava vaurioituneet talomme kuntoon. Mistä saamme maalia, nauloja, kattohuopaa, peltiä, sementtiä ynnä muuta sellaista. Värikkäitä ja käytännöllisiä pikkulasten huonekaluja tarvittaisiin monille osastoille.”


Uusi lastenkoti nousi Sylvesterintielle

Tuberkuloottisten hoidossa ja ehkäisevässä tuberkuloosityössä tapahtuneen kehityksen johdosta myös lastenkodin osuus tässä työssä väheni. Tilalle tulivat 1950-1960 -lukujen taitteessa ns. sosiaalisin syin sijoitetut lapset.

Oli tullut aika ryhtyä suunnittelemaan uusia tiloja vanhojen villojen tilalle. Maaliskuun 1. päivänä 1968 päästiin muuttamaan Sylvesterintie 10/Suntionpolku 3: tontille nousseeseen moderniin laitoskompleksiin, jossa oli paikkoja kaikkiaan 110 lapselle. Vanhoista puuhuviloista osastokäyttöön jäi vielä Tonttula Kyläkirkontie 13:ssa. Oli alkanut uusi vaihe kodin historiassa.

Lastenkoti Sylvesterintie 10

Tulin Pitäjänmäen lastenkodin johtajaksi tammikuussa 1970, ja jätin johtajan tehtävät syksyllä 2000, jolloin ryhdyin kokoamaan materiaalia lastenkodin historiasta ja elämästä kertovaan kirjaani. Kirja, Keuhkotautisista sosiaaliorpoihin Helsingin Diakonissalaitoksen Pitäjänmäen lastenkoti 1910-2000, valmistui syksyllä 2003.

Tämän 30-vuotisen johtajakauteni aikana tapahtui laitoksen elämässä suuria muutoksia, jotka johtuivat valtaosin yhteiskunnassa tapahtuneista niin työlainsäädännön kuin ihmisten elintason muutoksista. Vielä 1970-luvulla suurin sijoituksen syy oli asuntovaikeudet, mutta sen jälkeen alkoivat vanhempien päihdeongelmat sekä psyykkiset sairaudet yhä enemmän tulla kuvaan mukaan.


Vanhemmat mukaan kasvatustyöhön

Alettiin myös käynnistää yhteydenpitoa sijoitettujen lasten vanhempiin silloin kun se suinkin oli mahdollista. Näin kylvettiin siemen 1980-luvulla aloitettuun järjestelmälliseen perhetyöhön.

Perhetyön perustana on sen tosiasian oivaltaminen, että lapsi on aina osa perhettään, ja suhde omiin vanhempiin ainutkertaisen tärkeä ihmissuhde, jota on mahdollisuuksien mukaan ylläpidettävä ja vaalittava silloinkin, kun perheen jäsenet syystä tai toisesta joutuvat asumaan erillään toisistaan. Seuraava pieni episodi valaisee tätä asiaa lapsen näkökulmasta:

Pieni nelivuotias poika tuli poliisin tuomana eräänä iltana osastolle likaisena ja kaikin puolin huonosti hoidettuna. Hoitaja riisui pojalta likaiset vaatteet, pani pyykkiin ne, joita vielä saattoi käyttää ja itse pojan kylpyyn. Sen jälkeen lapsi puettiin puhtaisiin vaatteisiin, hänelle annettiin iltapalaa ja osoitettiin vuode, jossa oli puhtaat lakanat.

Kulttuurishokki oli siis melkoinen. Oli auennut täysin uusi maailma.

Eräänä päivänä hoitaja löysi pojan istumassa lattialla huoneen nurkassa. Hän puristi lujasti käsissään likaista, haisevaa pipoa, joka syystä tai toisesta oli onnistunut välttämään hoitajan pesutoimet, veti onnellisena syvään nenäänsä sen ns. tuoksua ja sanoi: ”Tää haisee kodilta!”

Olivatpa lapsen koti ja vanhemmat meidän mielestämme miten puutteelliset tahansa, kysymys on kuitenkin lapselle tärkeistä ja ainutkertaisista asioista, joita ei mikään todellisuudessa korvaa.


Hyvässä sovussa naapurien kanssa

Kun lastenkoti on toiminut Pitäjänmäellä jo vuosikymmenten ajan, myös naapurusto on ihmeen hyvin sopeutunut laitoksen olemassaoloon eikä suurempia ongelmia ole vuosien mittaan syntynyt. Jos lapset joskus ovat olleet pahojaan tekemässä naapurien tonteilla, on asiat pyritty välittömästi selvittämään ja korvaamaan. Naapurit ovat myös ilahduttavan usein oma-aloitteisestikin kantaneet huolta kodin lapsista ja avanneet kotinsa ovet heidän vierailuilleen. Tällaisesta huolehtimisesta kertoo myös seuraava tapahtuma 1970-luvulta:

Henrikintiellä oli vielä siihen aikaan keltainen rapattu talo, jonka kulma oli osittain jalkakäytävällä. Siellä majaili hyvin epämääräistä väkeä, esimerkiksi pari vankikarkuria piileskeli siellä jonkin aikaa. Eräänä iltana minulle soitti muuan naapuruston asukas ja sanoi: ”Se teidän Sirkka on siellä talossa, tulkaa hakemaan se pois.” Lähdin, ajattelematonta kyllä, yksinäni tuohon taloon ja löysin pienen oven, joka oli auki. Kiipesin käsilläni tietä tunnustellen niitä ylös, tulin ovelle ja avasin sen. Edessäni oli pieni huone, joka oli kattoon saakka täynnä sanomalehtiä, ja huoneen nurkassa istui Sirkka ja sekarotuinen koira!

Sirkka oli vähän toisella kymmenellä oleva apukoulua käyvä hyvin eläinrakas tyttö, joka ulkoilutti mielellään naapureiden koiria aina kun siihen oli mahdollisuus. Sirkkaa oli säälittänyt huonolla hoidolla oleva eläin, ja niin hän oli päättänyt mennä pitämään koiralle seuraa. Minulta ei liiemmälti lempeitä sanoja siinä tilanteessa irronnut, tartuin Sirkkaa kädestä ja niin lähdettiin puolijuoksua kotia kohti. Matkalla motkotin Sirkalle: ”Vaikka se olisi maailman ainoa koira, niin sinne et enää mene sitä hoitamaan!” Jälkeenpäin vasta tajusin, mitä kaikkea siellä olisi voinutkaan tapahtua.


Paljon apua tarvitsevia lapsia

1980-luvulla alkoi lastenkotiin tulla yhä enemmän psyykkisesti sairaita ja moniongelmaisia lapsia, joiden hoitaminen tavallisilla kouluikäisten osastoilla alkoi olla pienellä henkilökunnalla hyvin vaikeaa. Tämä synnytti ajatuksen erityisen uuden osaston perustamisesta näille lapsille. Kun myös ajatus perhetyön käynnistämisestä alkoi itää, ryhdyttiin etsimään mahdollisuuksia näiden toiveiden toteuttamiseen. Aivan uudentyyppinen kokeilutoiminta käynnistyikin vuoden 1986 elokuussa, kun Diakonissalaitos osti lastenkodin käyttöön Eljaksentie 16:ssa sijaitsevan omakotitalon. Tässä talossa, joka sijaintinsa vuoksi sai nimen Notkola, avattiin uusi osasto, jossa kokeiltiin vuoden ajan kahdenlaista toimintaa.

Talon alakerrassa oli entisestä autotallista tehty erillinen huone, jossa oli oma sisäänkäynti ja omat saniteettitilat, ja se varattiin perhehuoneeksi, jonne otettiin tilapäisessä kriisitilanteessa oleva perhe ennalta sovituksi kuntoutusjaksoksi.

Perhetyön ohella Notkola toimi myös moniongelmaisten lasten ja nuorten hoitoyksikkönä. Nämä lapset olivat elämässään joutuneet kokemaan monia vaikeita asioita, ja olivat siksi varsin turvattomia, mikä ilmeni usein erilaisena häiriökäyttäytymisenä.

Osastolla vietettiin kerran viikossa ns. koti-iltaa, jolloin oli erilaista ohjelmaa, tarjoilua ja leikkiä. Vähitellen iltojen ohjelma muotoutui siten, että niissä alettiin keskustella tärkeistä teemoista kuten ikävästä, äidistä, vanhemmista yms. Keskusteltiin surun asioista, kuka lohduttaa, kun on oikein paha mieli. Lapsille nämä keskustelut muodostuivat todella tärkeiksi. Eräskin kymmenvuotias lapsi oli niin turvaton, että tällaisen keskustelun aikana hän ryömi isoon pahvilaatikkoon ja möyrysi koko ajan, mutta aina kun hän halusi kuunnella keskustelua, pahvilaatikko vähän raottui.

Leila Mäkipentti joulupukin varastossa 1980-luvulla

Monipuolista lastensuojelua

1990-luvun lama muutti lastensuojelua monin tavoin. Lasten ja perheiden ongelmat muuttuivat entistä vaikeammiksi. Tarvittiin uudenlaisia toimintamuotoja ja keinoja lasten ja perheiden auttamiseksi.

Syntyi erilaisia perhetyön tekemisen malleja. Lastenkodin perhepaikkojen määrä lisääntyi vauhdilla. Laitoksen työntekijät alkoivat myös tehdä kotikäyntejä perheissä kaupungin sosiaalityöntekijöiden rinnalla.

Maahanmuuttajataustaisten perheiden määrä lastensuojelussa lisääntyi, ja vuosikymmenen lopulla alkoivat lastenkodin eräät työntekijät tehdä avohoitotyötä näissä perheissä Itäisen-, Koillisen- ja Läntisen Sosiaalikeskuksen alueella. Tavoitteena oli tukea perheitä ja erityisesti äitejä, jotta vältyttäisiin lasten huostaanotoilta. Säännöllinen työskentely perheen kanssa kesti keskimäärin kolme kuukautta. Tapaamisia oli 1-2 kertaa viikossa ja tarvittaessa käytettiin tulkkia.

Maahanmuuttajataustaisia lapsia alkoi kuitenkin tulla lastenkotiinkin enenevässä määrin, mikä tietysti edellytti perehtymistä heidän kulttuuritaustaansa. Moniammatillinen yhteistyö eri tahojen kanssa alkoi olla arkipäivää lastenkodin elämässä.

Pienestä tuberkuloottisten lasten hoitokodista on siis yhdeksän vuosikymmenen kuluessa kehittynyt monipuolisia lastensuojelupalveluja tarjoava laitos, joka edelleen jatkuvasti pyrkii valppaasti seuraamaan kulloinkin yhteiskunnassa ilmeneviä tarpeita ja kehittämään toimintaansa näitä tarpeita vastaavaksi.


Leila Mäkipentti, Pitäjänmäen lastenkodin johtaja 1970-2000
22.12.2004 Pitäjänmäellä