Henrikintietä länteen kulkiessaan loivan mutkan takaa maisemaan ilmestyy ympäristöstään selvästi poikkeava rakennus. Valtava peltinen katonlape nousee ympäröivien rakennusten yläpuolelle ja lähempää katsottuna talo osoittautuu vielä erikoisemmaksi: hirsiset seinät on rapatut, massiivisia ulko-ovia on kaksin kappalein, ikkunat ovat suuria ja nurkistaan viistettyjä.
Rakennus on kuulunut Pitäjänmäen Reimarlan fyysiseen maisemaan vuodesta 1929, toiveissa se on ollut olemassa sitäkin kauemmin. Se rakennettiin uskomattomin talkooponnistuksin kasvavan teollistuvan yhdyskunnan kyläkirkoksi ylittäen sosiaaliset ja kielelliset raja-aidat ja taloudelliset rajoitukset.
Kyläkirkko -aate
Suomen itsenäistymisen aikoihin maahamme levisi Englannista ja Tanskasta Pohjanmaan ruotsinkielisten piirien kautta pikkukirkko- tai kyläkirkko -aate. Yksityiset evankeliumi-yhdistykset rakensivat kyläkirkkoja, joiden toiminnasta vastasivat paikallisen evankelisluterilaisen seurakunnan papit. ”Evangeliföreningenien” esimerkin mukaan muutkin kirkolliset seurat kiinnostuivat kyläkirkoista esikaupunkialueiden hengellisen elämän vakiinnuttajina.
Pitäjänmäellä kyläkirkko-ajatus sai vauhtia, kun Församlingsförbundet aloitti vuonna 1924 asiassa yhteydenpidon vasta perustetun Helsingin Pikkukirkkoyhdistyksen kanssa. Tavoitteena oli yhteistyö Espoon ja Helsingin sekä Helsingin pitäjän seurakuntien kanssa. Vuonna 1926 alkoi kyläkirkon kannatusyhdistysten toiminta. Tämän jälkeen Helsingin maaseurakunnan alueelle perustettiin yhteensä kuusi kyläkirkkoa, Pitäjänmäen kyläkirkko oli yksi näistä.
Pitäjänmäkeläiset yhdistykset kyläkirkon takana
Pitäjänmäellä oli yhteiskunnallista edistystä ajavaa yhdistystoimintaa 1900-luvun ensi vuosista lähtien: ruotsinkielisen Balderin raittiusseuran alaosasto vuodesta 1904, vuonna 1908 perustettu Sockenbacka Frivilliga Brandkår eli Pitäjänmäen VPK, Svenska småskolans vänner i Sockenbacka ja Helsingin maaseurakunnan ompeluseura. Vuonna 1918 perustettu Helsingin pappien veljespiirin pikkukirkkokomitea toimi Pitäjänmäellä vuodesta 1922. Vuonna 1923 perustettiin vielä suomenkielinen ja ruotsinkielinen Pitäjänmäen Nuorten Kristillinen yhdistys ja vuonna 1924 Helsingin Pikkukirkkoyhdistys. Tämän alajaosto Pitäjänmäen Pikkukirkon kannatusyhdistys aloitti vuonna 1926. Pitäjänmäen kirkonkannatusyhdistys rekisteröitiin vuonna 1928.
Pitäjänmäen Pikkukirkkoyhdistyksen ompeluseura koolla 1933 kyläkirkolla. Pöydän päässä opastori Jussi Kuoppala ja diakonissa Lydia Lehmus.
Väestönkasvun jatkuessa tavoitteena oli oman kirkon saaminen kylälle. Alueella ei ollut omaa seurakuntaa ja tämä aiheutti runsaasti vaivaa ja sekaannuksia. Tästä syystä vuonna 1914 päätettiin ryhtyä puuhaamaan omaa kyläkirkkoa. Vuonna 1920 alkoi varojen kerääminen kyläkirkon rakentamiseksi ensi tilassa. Tätä varten perustettiin erillinen kirkkotoimikunta eli bönehuskomitten.
Kyläkirkko toteutuu
Väliaikaisjohtokunta etsi kuumeisesti rakennuspaikkaa kyläkirkolle. Sen tarjosi lopulta Helsingin Diakonissalaitos, jonka lastenkodin (Villa Droppenissa) naapurista oli palanut vuonna 1918 toinen samanlainen huvila ja tämän paikalle kyläkirkko voitiin rakentaa. Rakennuspaikan vuokrasopimus tehtiin aluksi Helsingin Diakonissalaitoksen ja ruotsinkielisen kirkkoyhdistyksen välille, suomenkielinen yhdistys tuli yhteistyöhön tasapuolisena kumppanina hiukan myöhemmin.
Pitäjänmäen kirkonkannatusyhdistykset ostivat hyväkuntoisen purkutalon (Korkeavuorenkatu 10) materiaalit Helsingin Evankelisluterilaisilta seurakunnilta 5 000 markalla, minkä lisäksi purkamisesta ja kuljetuksista tuli kustannuksia yhteensä 25 000 markkaa. Yhdistykset vastasivat rakennushankkeesta puoliksi. Rakennuksen kustannusarvio oli 200 000 mk ja lopullinen hinta 221 122,52 mk. Hankkeelle kerättiin kuumeisesti rahaa vapaaehtoistyöllä, lahjoituksilla, myyjäisillä ja keräyksillä. Esimerkiksi Lähetysompeluseura keräsi vuosia rahaa rakennusrahastoon. Suuri osa rakennustyöstä tehtiin korvauksetta vapaaehtoistyönä, yhteensä yli 10 000 markan arvosta. Esimerkiksi lastenkodin henkilökunta maalasi koko kyläkirkon sisältä, alttaria, penkkejä ja saarnastuolia lukuun ottamatta. Suuresta vapaaehtoistyön määrästä huolimatta kyläkirkon rakentaneista yhdistyksistä tuli velattomia vasta vuonna 1941.
Arkkitehti Berndt Blom suunnitteli kyläkirkon ilmaiseksi, rakennusmestari Hugo Kaisla teki rakennustyöselityksen ja rakennusmestari Lauri Lehtinen vastasi rakentamisesta. Rakennustyö oli pääosin valmis syyskuussa 1929.
Arkkitehti Berndt Blomin piirtämä kyläkirkon luonnos.
Suuri päivä koitti 8.12.1929, kun kyläkirkko vihittiin käyttöön. Vihkimistilaisuudet suomeksi ja ruotsiksi vetivät 400 hengen yleisön. Kahvit juotiin Villa Droppenissa lastenkodin tiloissa.
Avajaisvuonna yhdistykset anoivat opetusministeriöltä kirkonkelloa. Ministeriö luovuttikin kyläkirkolla Tuusulan venäläiselle seurakunnalle kuuluneet kaksi, vuonna 1899 Pietarissa vanhoista kanuunoista ja ammuksista valettua kirkonkelloa neljän markan kilohintaan. Suurempi kello jäi Pitäjänmäelle ja toisen sai Alberga-Leppävaaran kyläkirkko. Leppävaaraan mennyt kello on edelleen toiminnassa Perkkaan kappelissa. Vuonna 1930 Sjöblomin perhe lahjoitti kirkkoon Bertel Thorvaldsenin Kristus-patsaan.
Kyläkirkon 30-vuoden kukoistus
Kyläkirkolla oli aktiivista, yhteisöllistä seurakuntaelämää kolmekymmentä vuotta 1929-1959. Monet pitäjänmäkeläiset kävivät pyhäkoulua ja pääsivät siellä ripille, vihittiin ja siunattiin haudan lepoon. Kirkon tiloja annettiin myös muiden käyttöön. Kyläkirkko ja lastenkoti toimivat rintarinnan naapuruksina vain puutarhan erottamina. Diakonissalaitos jopa luovutti korvauksetta yhden diakonissasisaren Pikkukirkkoyhdistyksen palvelukseen, tosin vain vuodeksi 1930-31.
Kyläkirkko rapattuna noin 1936 jälkeen. Alkuperäinen kuva julkaistu Pitäjänmäen kyläkirkko -julkaisussa.
Kyläkirkon toiminta kärsi sotavuosina vuodesta 1939 lähtien, sillä monet papeista kutsuttiin asepalvelukseen. Kyläkirkon ylläpito edellytti jatkuvasti tarmokasta varainhankintaa ompeluseuran, lahjoitusten ja myyjäisten avulla.
Luopumisen aika
Huopalahden seurakunnan uusi Pitäjänmäen seurakuntatalo vihittiin käyttöön 23.5.1959. Tämän jälkeen kyläkirkko arvioitiin tarpeettomaksi. Ruotsinkielinen kirkkoyhdistys olisi mielellään säilyttänyt kyläkirkon ruotsinkielisessä käytössä, mutta Helsingin seurakunnat eivät olleet kiinnostuneita kyläkirkon ylläpidosta. Tämän jälkeen suomenkielinen kyläkirkkoyhdistys ei myöskään ollut halukas tukemaan toiminnan jatkamista ja lahjoitti oman osuutensa kyläkirkosta Helsingin Diakonissalaitokselle korvauksena siitä, ettei Diakonissalaitos ollut perinyt rakennuspaikasta vuosiin vuokraa. Ruotsinkielinen yhdistys seurasi esimerkkiä ja kyläkirkko siirtyi Helsingin Diakonissalaitoksen omistukseen 30 markan kauppahinnalla korvauksena kolmesta vuosivuokrasta á 10 markkaa.
24.10.1959 pidettiin kyläkirkon ”läksiäiset” jotka samalla olivat kirkkoyhdistyksen 30-vuotisjuhlat.
Käytöstä poistamisensa jälkeen kyläkirkko riisuttiin kirkollisista tunnuksista: kellotorni, salin sisustus saarnastuoleineen, alttareineen ja patsaineen purettiin. Kyläkirkon kelloa säilytettiin aluksi lastenkodin varastossa ja lopulta se lainattiin Karjalohjan seurakunnalle vuodesta 1970 vuoteen 1977. Palauttamisen jälkeen kello on ollut rikkinäisenä varastossa. Kirkkosalia koristanut Kristus-patsas on myös rikkinäisenä Pitäjänmäen kirkon kellarissa.
Neljäkymmentä vuotta 1959-1999
Helsingin Diakonissalaitos otti rakennuksen käyttöönsä muodollisen kaupan jälkeen helmikuussa 1960. Rakennusta vuokrattiin Epilepsiayhdistykselle vuosina 1969-1976 ja siellä oli mm. suojatyösali. Sama yhdistys piti neurologista poliklinikkaa naapurissa, Villa Droppenissa.
Vuodesta 1976 vuoteen 1999 Helsingin Diakonissalaitos vuokrasi entistä kyläkirkkoa erilaiseen pienteollisuuskäyttöön, mm. Kastor Oy valmisti siellä sähkökiukaita. Kyläkirkkoa kohdeltiin kovalla kädellä ja se sai rappeutua rauhassa samaan tahtiin Villa Droppenin kanssa, joka oli myös jäänyt epämääräiseen käyttöön lastenkodin muutettua uusiin tiloihinsa. Helsingin Diakonissalaitoksella ei ollut aikomusta säilyttää rakennuksia joten niitä käytettiin loppuun.
Kyläkirkon uudet seikkailut
1990-luvun lopulla Helsingin Diakonissalaitos teki kyläkirkosta ja Villa Droppenista purkuilmoituksen Helsingin kaupungille aikomuksenaan rakentaa tontille tehokkaasti uusia asuntoja. Kaupunki epäsi purkuluvan vedoten rakennusten rakennus- ja kulttuurihistorialliseen sekä paikallishistorialliseen arvoon. Samoihin aikoihin Villa Droppenissa oli ollut asukastalotoimintaa, joka päättyi 1997 kun Helsingin Diakonissalaitos lopetti rakennuksen lämmityksen. Pitäjänmäki Seura oli tehnyt kaupungille esityksen rakennusten ostamisesta paikallisen asukastoiminnan käyttöön osana Helsingin kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia. Kaupunki ei lämmennyt ajatukselle.
Koska rakennuksia ei saanut purkaa eikä Helsingin Diakonissalaitoksella ollut omaa käyttöä vanhalle kyläkirkolle ja Villa Droppenille, koko kiinteistö rakennuksineen pantiin myyntiin vuonna 1999. Huoneistokeskuksen Kodinvaihtosanomissa oli ilmoitus: ”Osta oma kirkko”. Monen kuukauden prosessin ja tiukan tarjouskilpailun jälkeen vuoden 1999 viimeisenä arkipäivänä kiinteistön uudeksi omistajaksi tuli neljän perheen perustama Asunto-osakeyhtiö Kyläkirkontie 23.
Kyläkirkon ikkuna
Ennen kauppoja ostajien oli vakuutettava myyjä: oli laadittava kirjallinen selvitys siitä, mitä entisessä kyläkirkossa aiotaan tehdä, minkälaista musiikkia siellä aiotaan esittää ja keitä ostajat oikein ovat. Kysymykset tuntuivat hieman koomisilta kun samaan aikaan entisessä kirkkosalissa makasi yli 10 metrinen kunnostettava trimaraani ja ompeluseurojen salit olivat purjevarastona ja maalivarastona. Kyläkirkon väliseiniä oli käsitelty moottorisahalla jotta veneet ja muut suuret esineet mahtuivat sisään. Salin nurkassa oli myös valvontakoppi. Villa Droppenissa puolestaan katto vuoti, ei ollut sähköä, lämmitystä eikä kumpaankaan rakennukseen tullut vettä. Osa tontista oli käytöstä poistettua asfalttikatua ja puutarha oli villiintynyt. Kyläkirkon pohjoisseinustalla oli vanerinen elementtisiipi, jonka tasakatto muistutti lähinnä uima-allasta. Edessä oli lähes ylivoimaiseksi osoittautuva kunnostushanke.
Luopumisen aika
Villa Droppen
Korjaustyöt lähtivät käyntiin heti tammikuussa 2000. Nuori rakennusmestari Peter Lindroos kävi pelottomasti töihin ja pian työmaalla hääräsi monta ammattimiestä. Ensimmäisenä asumiskuntoon valmistui pieni kyläkirkon vahtimestarin asunto yläkerrassa toukokuussa 2000. Tämän jälkeen käytiin käsiksi Villa Droppenin yläkertaan. Rakenteita avattaessa paljastui järkyttäviä sienikasvustoja ja märkää purua sekä hiiltyneitä kantavia rakenteita: rakennuksessa oli ollut vuosikymmeniä aikaisemmin tulipalo, jonka sammutusvedet eivät olleet kuivuneet eikä rakenteita ollut korjattu ennen seinien lastulevyjen asentamista. Lopulta Droppenin koko toinen kerros jouduttiin purkamaan ja rakentamaan uudelleen. Vaihe oli pienen asunto-osakeyhtiön osakkaille sekä henkisesti että taloudellisesti äärimmäisen raskas. Myös Villa Droppenin hirsirungosta paljastui vakavia vaurioita. Onneksi myyjältä pystyttiin lopulta saamaan osa rakennusten piilevien vikojen korjauskuluista kauppahinnan palautuksena, mikä sekään ei ollut kevyt eikä nopea tehtävä.
Villa Droppen
Kyläkirkkorakennus oli Villa Droppeniin verrattuna rakennusteknisesti paremmassa kunnossa, rakennuksella oli koko ajan ollut käyttöä ja edes jonkinlainen lämmitys, joten puurakenteet eivät olleet päässeet erityisen huonoon kuntoon. Pahimmat vauriot on aiheuttanut kaupungin tekemä kadun pinnan korottaminen reilusti yli metrillä, mikä hautasi kyläkirkon hirsinurkan ja alapohjan tuuletusluukut vuosikymmeniksi. Myös Villa Droppen on kärsinyt samasta syystä.
Kyläkirkon tilajärjestys säilyi korjauksissa aivan entisellään, sillä salia oli uusien omistajien musiikkiharrastuksen ansiosta alusta saakka tarkoitus jälleen käyttää kamarimusiikkisalina ja juhlasalina. Näihin tarkoituksiin se sopiikin aivan erinomaisesti, akustiikka on miellyttävä ja salin mittasuhteet kauniit. Sisämateriaalit valittiin vanhan rakennuksen ja musiikin ehdoilla. Sisäkatot ovat alkuperäiset, mutta seiniin valittiin uusi versio alkuperäisestä teemasta: ennen seinillä oli paksut, teollisuuskäytöstä pahasti kärsineet pinkopahvit, vaakalista 1,4 metrin korkeudella ja seinien yläosat olivat keltaiset ja alaosat ruskeat. Nyt hirsiseiniin on kiinnitetty huokoinen puukuitulevy (pinnoittamaton Halltex) paperitapetteineen yläosiin ja alaosia verhoaa 1,2 m korkea rintapaneeli. Paneelin korkeutta madallettiin hiukan huoneen mittasuhteiden parantamiseksi entisestään. Ontto puupaneeli on myös varmasti yksi miellyttävän akustiikan osatekijä.
Kyläkirkkoa rumentanut 1970-luvulla rakennettu siipirakennus purettiin kesällä 2002, minkä jälkeen kyläkirkon pohjoisseinustaa on komistanut uusi, mestari Timo Pyykölän rakentama kuisti. Samalla rupeamalla hän rakensi uudelleen myös Villa Droppenin kuistin vanhan valokuvan mallin mukaan.
Kyläkirkon uuden vaiheen ”Ensimmäinen Perinteinen Joulukonsertti” pidettiin joulukuussa 2001. Salissa oli yleisöä yli 120 sangen vaatimattomasta mainonnasta huolimatta: kylpyhuoneen ikkunassa oli ollut kolme päivää pieni lappunen ainoana ilmoituksena! Onneksi tuolien puute ratkesi viime hetkellä, kun sairaala Ortonista poistettiin ruokasalin 75 tuolia, ei kaatopaikalle vaan kyläkirkolle. Tämän jälkeen joulukonsertteja on pidetty joka vuosi ja näiden lisäksi muitakin konsertteja sekä muita yksityis- ja yleisötilaisuuksia. Suurimman yleisömenestyksen ovat joka kerta saaneet Pikomalan Laulajien konsertit, silloin ovat istuimet loppuneet vaikka niitä on runsaasti.
Pikomalan Laulajat
Kyläkirkon tulevaisuus
Pitäjänmäen väen suurin ponnistuksin aikanaan rakentama, vilkkaan kirkkovaiheen ja surullisen rapistumisen ajan elänyt kyläkirkko on nyt melkein yhtä suurin yksityisin ponnistuksin saatu välttymään sitä uhanneelta lopulliselta tuholta. Helsingin kaavoituksessa on päätetty suojella sekä kyläkirkko että Villa Droppen asemakaavaa uudistettaessa.
Kyläkirkossa soi jälleen musiikki, ehkä siemenenä jollekin. Jos historian kehä umpeutuu, niin kuin sillä on tapana ollut, niin eräänä päivänä kyläkirkko kenties on jälleen Pitäjänmäen yhdistysten ja asukkaiden oma talo. Siihen saakka kyläkirkko odottaa kärsivällisesti lempeässä hoivassa.
Pitäjänmäki Muistelee 