Pitäjänmäen asemalla oli vielä 1950-luvulla I ja II-raiteiden välissä 2-laiturin päässä lyhyehkö rataverkosta irrallinen ”pakaasiraide”. Helsinkiin menevän junan veturin perässä on ollut ensiksi F-konduktöörivaunu ja sitten matkustajavaunut. Matkustajavaunut jätetään laituriin ja F erillisen pakaasirillukan (joka kuvassa näkyy) kohdille ja veturi on sitten omissa oloissaan ilman laiturihaittaa tarvittaessa pysähdyksen aikana helposti voideltavissa kummaltakin puolelta.

Pakaasirillukkaa voidaan passata suurin piirtein F-vaunun mittaisen raiteensa turvin osumaan pysähtyneen vaunun oviaukon kohdille ja tavaranvaihto onnistuu siten kohdalleen. Raide päättyy matkustajalaiturin päähän, jossa tavarat siirretään kärryille ja viedään makasiiniin tai toisinpäin.

2-laiturilla on kaksi tapulia, joissa on piilossa ratapihan asetinlaitteen käyttövaijereiden kiristinten vastapainot. Asemarakennukseen jälkeenpäin rakennetussa laiturillepäin olevassa pienessä lisähuoneessa sijaitsee junanlähettäjän mekaaninen kampiasetinlaite, jolla käännetään ”kauko-ohjatusti” vaijerien välityksellä pääraiteiden vaihteet ja asetetaan asemaa suojaavat siipiopastimet eli semaforit oikeaan asentoon.

Satojen metrien mittaiseen mekaaniseen järjestelmään liittyy olennaisesti vaijereiden kiristyslaitteiden vastapainot. Syy kiristinten piilottamiseen tässä tapauksessa tapuleihin on matkustajien turvaaminen, jotta he eivät olisi alttiina vastapainojen ennalta-arvaamattomille liikkeille. Tällaisia suojarakennelmia on ollut käytössä hyvin vähän rautateillämme.

Eteläiseltä laiturilta pääsee asemalle vain pienestä kongista, laituripolusta, asemalle.
Vaijerikanaalien jäätyminen oli kevään ongelmia. Kun päivällä tuli paljon sulamisvesiä (maa oli roudassa eikä imenyt vettä) ja yöllä oli pakkasta, kanaalit olivat jäässä. Niiden sulattaminen kuului opastinmestarien työryhmille. Sulatus tapahtui aina höyryllä ja lähes poikkeuksetta höyry otettiin veturista.  Sulatustyö oli äärimmäisen kuraista hommaa ja sulattajat olivat hirvittävän näköisiä työn päätyttyä. Sulatettua kanaalia saatettiin joutua sulattamaan uudelleen jo seuraavana päivänä. Pahiten jäätyivät kulma- ja lukituspyörät.

Kanaalit rakennettiin 1950-luvulla valmiiksi valetuista betonilaatoista ja kanneksi tuli yleensä kreosoottikyllästetty lankkuelementti. Joskus kansi saattoi olla täkkilevyä. Kulma- ja lukituspyörien kannet olivat täkkilevyä samoin kuin kiristyslaitteiden “lattiat”.

Vaijerikanaalien jäätyminen oli kevään ongelmia. Kun päivällä tuli paljon sulamisvesiä (maa oli roudassa eikä imenyt vettä) ja yöllä oli pakkasta, kanaalit olivat jäässä. Niiden sulattaminen kuului opastinmestarien työryhmille. Sulatus tapahtui aina höyryllä ja lähes poikkeuksetta höyry otettiin veturista.  Sulatustyö oli äärimmäisen kuraista hommaa ja sulattajat olivat hirvittävän näköisiä työn päätyttyä. Sulatettua kanaalia saatettiin joutua sulattamaan uudelleen jo seuraavana päivänä. Pahiten jäätyivät kulma- ja lukituspyörät.

---

Teksti: Jorma Rauhala, Ilkka Hovi, Tapio Nikula
Valokuva: Heikki Laajakorpi

Internet: vaunut.org