1930-luvun laman johdosta vanhempani muuttivat Savonlinnasta ensin Inkeroisiin, mistä käsin isäni kävi työssä Helsingissä Linnanmäen vesilinnan rakennustyömaalla. Tämä oli mahdollista, koska isän sisko asui Helsingissä ja pystyi antamaan asunnon työviikon ajaksi. Siihen aikaan NMKY:n ravintolassa sai isäni kertoman mukaan markalla hyvän aterian.
Isäni Eero Vaittinen (7.2.1907 – 27.4.1974) tuli viikonlopuksi Inkeroisiin junalla. Silloisen kaksivuotiaan muistiin on jäänyt suloinen mielikuva siitä, miten äiti lähetti minut pihapiirin aidan luokse isää vastaan.
Raili 2-vuotiaana äitinsä Lyylin kanssa Inkeroisissa kesällä 1936
Inkeroisten aika ei jäänyt pitkäksi, koska muutimme Pitäjänmäkeen 1937. Ensimmäinen Pitäjänmäen koti oli Pitäjänmäen työväenyhdistyksen talon lähellä olevassa suuressa ränsistyneessä huvilassa oleva hellahuone. Muistan äitini (Lyyli Vaittinen, o.s. Kervinen 4.2.1910 – 15.9.1990) kertoneen, että talossa oli paha haju, minkä vuoksi muutimme pian pois. Uusi koti löytyi Urheilutieltä (nyk. Turkismiehentie). Isäni veli oli perheineen muuttanut myös Helsinkiin. Veljesten perheet jakoivat tämän kahden huoneen ja keittiön asunnon. Meillä oli oma kammari, ja niin oli myös Eetu-sedän perheellä. Keittiö oli yhteinen.
Serkkuni Arja oli kanssani samanikäinen. Me 3-4-vuotiaat tytöt leikimme paljon yhdessä. Pihassa oli lapsen mielestä jyrkkä kallio, josta oli hauska laskea liukumäkeä talvella. Tästä oli huonot seuraukset, villahousuni kuluivat puhki. Seurasi ”Koivuniemen herran” opetus.
Lapsilla ei ollut erityisiä ulkoiluvaatteita, vaan kotikutoiset paksut villasukat ja villahousut sekä talvitakki.
Iloinen muisto on joululta 1938, jolloin sain joulupukilta silmänsä sulkevan, kiharapäisen Martta-nuken. Nukella oli vaaleansininen lasibatistinen mekko, jossa oli ruusukoristeiset taskut sekä puhvihihat. Tämän rakkaan nuken lahjoitin 1970-luvulla Helsingin Kaupunginmuseon kokoelmiin.
Vaittisen perhe 1938
Äiti lähetti kankaita ja me saimme ruokaa
Veljesten yhdessä asuminen päättyi. Eetu-setä löysi pienen omakotitalon Ruskeasuolta, ja me muutimme Pitäjänmäellä Peltotielle (nyk. Kolkkapojantie). Peltotien ja Kaivotien (nyk. Viinen-kuja) kulmatontin omistivat Lohivuot. Tontilla oli kolme taloa. Suurimman talon alakerrassa asuivat Lohivuot. Rouva Lohivuolla oli parturiliike. Talon yläkerrassa asuivat Nilssonit. Ole Nilsson oli pelottava, iso poika.
Me asuimme pihan toisella puolella, kaksikerroksisen talon yläkerrassa. Meillä oli huone ja keittiö. Täällä sain Aapiskirjan, jonka välissä oli iso omena. Olin vajaa 5-vuotias. Alakerrassa asui Ulfsströmin perhe. Rouva Ulfsström oli työssä Stockmannin kangasosastolla myyjänä. Tästä oli hyötyä tulevina sotavuosina. Hän tiesi aina, koska Stockmannille oli tulossa kankaita ja äiti tiesi mennä ajoissa jonottamaan. Äiti, Helsingin sisko, lähetti kankaita maalle omille siskoilleen, ja vastalahjana saimme maalta ruokaa, myös rouva Ulffström sai osansa.
Ulfsströmeillä oli radio, meillä ei ollut. Sain käydä kuuntelemassa Markus-sedän lastentuntia heillä. Sain kuivata avuksi veitsiä ja haarukoita sekä juosta ostamassa Pitäjänmäen aseman kioskista Hufvudstadsbladet-lehden lappu kädessä. Lohivuon pihapiirissä oli vielä pieni, vihreä mökki, huone ja keittiö vain siinäkin.
Raili (oikealla) Lohivuon pihapiirissä serkkunsa Irma Lindhin ja naapurin poikien kanssa. Eero Mattila edessä salkkunsa kanssa.
Isä oli ajamassa partaansa 30.11.1939, kun ilmahälytys tuli. Parranajo jäi kesken ja me lähdimme läheiseen metsään Kaivotien varteen. Siellä oli kylän palokaivo, jonka vierellä pieni oja. Isä viihdytti minua tunteja kestävän hälytyksen ajan hyppäämällä kanssani ojan yli. Olin täyttänyt 5 vuotta lokakuun alussa.
Naapurissa Peltotiellä asui valkeassa, rapatussa kivitalossa Jakobsonin pariskunta. Insinööri Jakobsson oli Malmin Sähkölaitoksen johtaja. Laitoksen konttori sijaitsi Pitäjänmäentiellä puutalossa, joka oli nykyisen Pizzerian paikalla. Saman talon päädyssä oli Urheilutien puolella lyhyttavaraliike, joka on lapsen mieleen jäänyt tavaroiden ihmemaana
Sotaa pakoon Karkkilaan
Rouva Jakobsson oli mukana järjestämässä Helsingin evakuointia. Niinpä me naapuritalon asukkaat pääsimme hänen avullaan Kataisten kartanoon Karkkilaan talvisodan ajaksi. Sinne tuli myös toiset naapurit, tuomari Kinnusen perhe. Kinnuset myivät muutamaa vuotta myöhemmin talonsa Jalmari Ahokkaalle, tulevalle sätkäpaperirulla-tehtailijalle.
Kataisten Kartanossa saimme asuttavaksemme huoneen pihapiirin sivurakennuksesta. Kinnuset saivat huoneen päärakennuksesta. Naiset kutoivat sormikkaita, joissa oli liipaisinsormi avoin. Muistan myös, että joillakin oli paahtamattomia kahvinpapuja, joita paahdettiin rännärillä ja jauhettiin pyyheliinan välissä pullolla. Mieleen on jäänyt tätien iloinen puheensorina ja kahvin tuoksu.
Kartanossa piti osallistua talon töihin. Äitini oli talvipakkasilla huuhtomassa pyykkiä läheisessä järvessä. Taisimme saada ruoan talosta. Ainakaan ei koskaan ollut nälkä. Jotain lienee ollut vialla, koska toimelias äitini löysi meille toisen asuinpaikan lähettyviltä punaisesta tuvasta. Saimme kamarin, tuvan emännän asuessa itse keittiössä. Täällä äiti opetti minua kutomaan pannulappuja, kudottuani pari riviä halusin vaihtaa langan väriä. Sain myös pahan ihottuman, joka kuitenkin kotikonstein parani.
Joulukuusi pienessä kodissa katossa
Talvisodan päätyttyä muutimme Lohivuon pihamökkiin. Isä oli työssä ja äiti kotona. Äiti taisi käydä siivoamassa Malmin sähkölaitoksen konttoria ja pesemässä pyykin Jakobssoneille.
Silloin sain Shirley Temple – purukumeja. Purukumi oli noin 4×4 cm:n neliö ja päällä oli Shirleyn värillinen kuva. Ihana!
Kotimme oli niin pieni, että joulukuusi vuonna 1940 ripustettiin kattoon pienessä kamarissa.
Kotikasvatus oli tiukkaa, meillä oli koivuvitsa uunin pankolla. Pienestäkin asiasta saattoi saada ripauksen kintuille. Kun isä tuli työstä kotiin, saattoi äiti sanoa: ” Raili on ollut tänään kiltti!”. Luultavasti olin ollut äidin kanssa samaa mieltä koko päivän.
Talvi 1941 oli myös hyvin kylmä, koska äiti jätti minut yksin kotiin mennessään kauppaan Keskustien (nyk. Jännetie) Elantoon. Muistan peloissani odottaneeni äitiä kaupasta, kasvot ikkunassa Keskustielle päin. Ilo oli suuri, kun äidin sininen piippalakki näkyi ja hän kääntyi Keskustieltä Peltotielle.
Rukiintähkistä ruisjyväpuuroa
Välirauhan aikana muutimme Keskustie 11:een. Meillä oli käytössä kaksi huonetta ja keittokomero. Sodan alettua äiti otti toiseen huoneeseen alivuokralaisia, pari nuorta naista.
Aloitin kansakoulun Pitäjänmäen kansakoulussa 1941. Vanhempani eivät halunneet lähettää minua sotalapseksi Ruotsiin. Ainoana lapsena olin kovin koti-ikävöivä ja toisaalta äidilläni oli sisaria maaseudulla. Niinpä jo kesästä 1942 lähtien vietin kaikki kesät Kesälahdella tätien ja enojen perheissä. Sain olla paljon ulkona, syödä hyvää ruokaa. Samanikäisten serkkujeni kanssa leikkiessä koti-ikäväkin haihtui.
Äiti, maatalon tyttärenä oli taitava monin tavoin. Kävimme Malmin kartanon pelloilta keräämässä leikkuupuimurin jäljiltä rukiintähkiä, jotka sitten kuivattiin uunissa ja puitiin kotikonstein. Niistä syntyi sitten monta terveellistä ruisjyväpuuroa. Pitäjänmäen metsissä oli paljon sieniä ja vadelmia. Invalidikylän alue ja Lassilan metsät olivat aarreaitta. Maalla keräsin paljon mustikoita ja suomuuraimia, jotka sitten lähetettiin kotiin talven varalle.
Äiti osasi myös ommella. Sotavuosina minulla oli kunnon vaatteet, vaikkakin usein vanhoista vaatteista korjatut. Eri kangaspaloja yhdistellen hän osasi tehdä kauniita mekkoja.
Raili, Eero ja Lyyli Vaittinen 2.1.1944
Isä oli ollut talvisodassa tykistössä. Jatkosodan ajan isä oli autojoukoissa, suurimman osan aikaa Äänislinnassa. Isä aloitti sotamiehenä, mutta palasi sodasta ylikersanttina. Muistan hyvin, miten kirjeitten päälle äiti kulloinkin kirjoitti isän vaihtuneen sotilasarvon. Isän kirjeitä
oli pino keittiön kaapin päällä Keskustien kodissa. Heti huolestuimme, jos kirjeitä ei kuulunut.
Sota-aikana miehet olivat kaikki sodassa. Poikkeuksena olivat naapurimme insinööri Jakobsson, Malmin Sähkölaitoksen johtaja ja tuomari Kinnunen, joka oli työssä eduskunnassa.
Sätkäpaperirullia tehtiin omakotitalon alakerrassa
Jalmari Ahokas oli aloittanut sätkäpaperirullien tuotannon Kinnusilta ostamassaan omakotitalossa. Ahokkaan perhe asui yläkerrassa. Heillä oli käytössään suuri aula, isännän työhuone, makuuhuone ja tytär Seijalla oma huone. Seijan huone oli kaunis, hyvin vaalea. Sain joskus leikkiä siellä. Sain Seijalta omakseni kasviprässin, jota hän ei enää tarvinnut koulussa. Prässi periytyi aikanaan tyttärelleni. Alakerran olohuone ja ruokasali olivat täynnä sätkäpaperin rullauskoneita. Niitä oli toistakymmentä.
“Sätkätehtaan” mainos lehdessä 1950-luvun alussa.
Tehtaan joulujuhlat Ahokkaan kotona. Edessä Rauha Ahokas (toinen vas.), Seija Ahokas (oikealla) ja Jalmari Ahokas (takana oikealla)
Työ oli kolmivuorotyötä. Me lapset, Aila Kärkkäinen ja minä, olimme yövuorossa mukana. Nukuimme tilapäisissä vuoteissa. Hyvin usein hälytys tuli yöllä. Istuimme kalliosuojassa, joka oli nykyisen koulun tuntumilla. Kalliosuojassa oli kaksi ”huonetta”, joiden seinustoja puiset penkit kiersivät. Ulko-ovea ei ollut, ainoastaan aukko, josta tultiin sisälle.
Kun tuli pisuhätä, pommisuojan ovimies antoi luvan juosta metsän puolelle, kun vaikutti siltä, että pommituksessa oli pieni tauko. Kuvittelin olevani junassa, pommituksen ääni kuulosti samalta. Ihmisillä oli evästä ja juomia mukana. Aikuiset kuluttivat aikaansa keskustelemalla sodan kulusta ja ruoan saannista. Jutut olivat lapsen mielestä pelottavia.
Ahokkaan talo sijaitsi Peltotien ja Kaivotien yhdistävän nimettömän tienpätkän varrella Jakobssonien talon vieressä. Keskustieltä sinne pääsi tonttien läpi kinttupolkua pitkin. Ahokkaan talon tontti ja Keskustien tontti olivat vastakkain. Sodan jatkuessa Ahokas rakensi pihapiiriin piharakennuksen, johon työt sitten siirrettiin.
Joulukahvit Ahokkaan tehtaalla
Oppikouluun Helsinkiin
Pääsin Helsingin Suomalaiseen Tyttökouluun eli Hallituskadun tyttökouluun syksyllä 1945. Pitäjämäestä meitä tuli sinne kaksi tyttöä: Sirkka-Liisa Tiainen (Partiotie 15 – Kaijanmäen talo) ja minä. Pääsykoe oli tiukka, koska koulu oli valtion kouluna halpa, lisäksi se oli myös hyvän koulun maineessa.
Sirkka-Liisa ja minä halusimme välttämättä tyttökouluun, koska pojat kiusasivat yhtenään. Nyt kehtaisin sanoa Kanervon kaksospojille Pentille ja Ollille, että heidän ansiostaan Sirkka-Liisasta ja minusta tuli tyttökoululaisia.
Pääsykokeen jälkeisenä päivänä olimme juhlasalissa kuuntelemassa tuloksia. Tulokset luettiin ääneen ja pisteluku ilmoitettiin. Helpotus oli suuri, kun kuulin nimeni mainittavan: ”Raili Vaittinen 42 pistettä”.
Ahokas Oy:n tehdas Pitäjänmäentiellä. Raili istumassa Mätäjoen yli menevän sillan kaiteella.
Ahokkaalle oma tehdasrakennus
Näihin aikoihin Ahokas rakennutti tehdasrakennuksen Pitäjänmäentien varteen paikkaan, jossa on nyt Hartwallin uusi pääkonttori. Pihaan rakennettiin myös pieni talo talonmiestä varten. Me muutimme tähän taloon. Isä oli Ahokkaan yksityisautonkuljettaja ja hoiti kiinteistöä jonkin aikaa kunnes siirtyi Strömbergin palvelukseen kuorma-autonkuljettajaksi. Isä eteni työnjohtajaksi. Hänen vastuualueenaan olivat Strömbergin kuljetukset. Isä jäi eläkkeelle 1972 ja kuoli 1974.
Ahokkaan pihamökissä asuessamme äiti ompeli kaiket päivät miesten housuja erääseen liikkeeseen Töölössä. Oli alkanut saada kankaita, nuoret miehet teettivät itselleen prässihousuja polvisilkein.
Äiti ei ollut enää sätkäpaperia rullaamassa, vaikka toiminta vielä jatkui. Ahokas sairasteli paljon. Ahokkaat olivat rakennuttaneet upean huvilan Tiilimäkeen, missä he asuivat loppuelämänsä.
Jalmari Ahokas oli keksinnöllään ansainnut huomattavan omaisuuden, minkä hän sitten säätiöi.
Oma talo Rikhard Nymanin tielle
Isä ja äiti olivat sodan jälkeen mukana Pitäjänmäen työväenyhdistyksen toiminnassa. Isä kuului myös Pitäjänmäen Tarmoon. Hän oli Helsingin Työväen Säästöpankin Pitäjänmäen konttorin tarkastaja. Lisäksi hän oli aktiivisesti mukana Autoalan työntekijäin ammattiliitossa.
Ahkeran äitini ansiosta vanhemmillani oli varaa ostaa sodan jälkeen omakotitontti maanviljelijä Nymanilta nykyisen Rikhard Nymanin tien varrelta. Silloin postiosoite oli Malm 6, jonne kuljettiin Kyläkirkontien kautta erään vapaan tontin yli kinttupolkua pitkin.
Vaittisten talo vuonna 1950
Rikhard Nymanin tie 8:n talo rakennettiin talkoovoimin pitäjänmäkeläisten ystävien ja isäni kädentaidon avulla. Tämä oli vallitseva käytäntö sodan jälkeen. Me teini-ikäiset nuoret kavereidemme kera olimme mukana aina kun vain kykenimme.
Tässä nuoruudenkodissani asuu nyt tyttäreni Iisa Koistinen perheensä kera. Talo on perusteellisesti kunnostettu ja kestänee vielä vuosikymmeniä hyvässä hoidossa. Tyttärentytär 10-vuotias Miila käy Pitäjänmäen ala-astetta.
Pitäjänmäki on monelta osin kotikylä edelleen, vaikka elämä on kuljettanut muualle.
Railin tyttären perheen talo Rikhard Nymanin tiellä syksyllä 2008
Pitäjänmäki Muistelee 