Talomme tarina alkaa kun isämme Karl Thorvald Malmgren syntyi Helsingissä Diagonissalaitoksella heinäkuussa 1913. Lapsuutensa hän vietti Nummelassa ja kävi siellä kansakoulun. Ammattikoulun hän kävi Helsingissä. Silloin hän asui tätinsä luona.
Valmistuttuaan sähköasentajaksi hän muutti omaan asuntoon. Hän aloitti työt Asealla sähköasentajana syyskuussa 1929. Hän oli enimmäkseen matkatöissä voimalaitoksilla eri puolilla Suomea. Näillä matkoilla hän tutustui Kyröskoskella äitiimme Kerttu Kolehmaiseen. Naimisiin mentyään äitimme muutti Helsinkiin.
Ensimmäinen asunto oli Kustaankadulla ja toinen Mäkelänkadulla. Ensimmäinen lapsi Kauko syntyi 1937.
Puhelinmiehen homma oli ikävää
Isä ja äiti kirjoittivat toisilleen ahkerasti rintamalta ja kotirintamalta. Kirjeet sensuroitiin ja niissä ei saanut näkyä mm. taistelupaikkojen nimiä.
Isämme on päivännyt ensimmäisen tallella olevan kirjeen Hämeenlinnassa 26.12.1939, jossa hän odotteli siirtoa rintamalle. Äiti jäi Helsinkiin Kaukon kanssa. Äiti suunnitteli heidän lähtöään junalla Tampereelle ja sieltä linja-autolla Kyröskoskelle. Reitti oli vaarallinen, sillä vihollinen pommitti junarataa.
Tammikuussa 1940 isä ilmoitti tuntolevyn numeron äidille, siltä varalta, että jotain sattuisi. Tammikuun lopulla isälle tuli pikainen siirto, mutta hän ei tiennyt minne. Hieman myöhemmin isä kirjoitti olevansa Kannaksella. Äiti ja Kauko menivät Nummelaan isän lapsuudenkotiin sotaa pakoon.
Sähköasentajana isä oli viestijoukoissa, ja oli sen vuoksi aina ensimmäisten joukossa vetämässä puhelinlinjoja. Samaisessa kirjeessään isä pohtii Kaukon Ruotsiin siirtoa sotaa pakoon. Mutta toteaa samalla, että on parempi pysytellä Suomessa perheen yhdessä.
10.2.1940 rintamalta etulinjalla kirjoitetussa kirjeessä isämme kertoo olevansa vihollisen kanssa parrat vastakkain, mutta kumpikaan ei uskalla kohottaa asettaan. ”Tuntuu oudolta, kun isosta männiköstä on joka toinen puu katkennut… Kohtalo sen määrää tullaanko täältä vielä joskus elävänä takaisin” kirjoittaa isä.
Helmikuun lopulla isä valittelee kirjeessään, että ei saa kunnolla nukutuksi -korkeintaan 1-2 tuntia kerralla. Väsymys on niin suuri, että tuottaa suuria vaikeuksia pysyä hereillä. Vilu ja nälkä ovat aina läsnä. Puhelinlinjat ovat poikki monta kertaa vuorokaudessa, kun vihollinen ampuu ne hajalle. Isä ilmoitti puhelinmiehen homman olevan ikävää. Mitä kovempi on tykki- ja konekiväärituli, sitä varmemmin joutuvat puhelinmiehet keskelle kovinta tuisketta linjoja korjaamaan.
Isä matkatöissä ja perhe Mäkelänkadulla
Sota päättyi 13.3.1940. Isä ilmoittaa 18.3.1940 postikortissaan, että sota on loppu ja hän palaa kotiin. Myöhemmin hän ilmoittaa olevansa kotimatkalla. Mutta matka kestää, sillä he marssivat ensin Juvalle, jonne on matkaa Kannakselta n. 150 km.
Isä oli lomalla ja palasi takaisin ensin Mikkeliin, ja sieltä edelleen omalle paikalleen linja-auto kyydillä 3.5.1940. Hän oli pettynyt kun paikalla oli vain muutama mies ja samalla kun hän tuli paikalle suurin osa miehistä lähti kotiin. Jäljelle jääneet sotilaat olivat vielä jonkin aikaa varoiksi paikalla.
Isä oli jälleen Asealla matkatöissä. 30.7.1940 tuli kirje jossa hän lähetti terveiset Kuusankoskelta Keltinkoskelta allekirjoituksella ”Asean monttööri” (=asentaja). Hän oli siviilissä ja matkatöissä. Kirjeessään hän toivoo että Kauko on jo Kyröskoskella ja että äiti ja pikkuneiti Kaija, voivat hyvin. Synnyin 23.07.1940 Naistenklinikalla, joten äitimme oli yksin Helsingissä kanssani. Asuimme silloin Mäkelänkadulla.
Sota muutti kaiken
Isä lähti sotaan uudelleen 17.6.1941 ja ilmoitti taas tuntolevyn numeron. Hän ilmoittaa 16.7.1941 haavoittuneensa vasempaan nilkkaan, sotilaspassin mukaan Nuijamaalla. Hän pelkää, että jalka joudutaan katkaisemaan nilkasta. Jalkaan oli sattunut kranaatti, joka oli ruhjonut nilkan aika pahasti. Hän kertoo, että oikeasta jalasta on katkaistu isovarvas ja takamuksessa on neljä kranaatinsirua. Kirje on sotasairaalasta ja käsiala huono. Isä kertoo haavoittuneensa 12.7.1941, mutta ei ole pystynyt kirjoittamaan aikaisemmin kun on ollut huonossa kunnossa.
Isä valaa optimismia ja sanoo, että onneksi ei käynyt pahemmin, ja toteaa samalla, että sota hänen osaltaan on loppu. Isä epäilee, että joutuu olemaan sairaalassa kauan, ja kirjoitti, että äiti voi tulla häntä katsomaan kun hän vähän vielä paranee. Isä neuvoo, että sairaalan nimen ja osoitteen saa tietää Tampereen suojeluskuntapiiristä. Postit tulee edelleen lähettää kenttäpostiosoitteeseen.
Seuraava kirje on kirjoitettu 18.7.1941. Isä täytti sinä päivänä 28. Hänen jalkansa on kipsattu ja on toivoa, että siitä tulee hyvä. Särkyjä ei ole paljon. Isä oli sotasairaalaksi muutetun Lahden poikalyseon tiloissa ja haaveili, että pääsisi pian kainalosauvojen varassa ulos.
Äiti vastaa ja lähettää jälleen paketin. Hän valittaa samalla, että paketin sallittu koko on vähäinen vain 2 kg. Äiti on meidän lasten kanssa Kyröskoskella. Hän on tulossa kotiin heti kun isä pääsee sairaalasta pois. Äiti oli saanut 19.7.1941 kirjeen, jossa kerrottiin, että jalka joudutaan katkaisemaan.
Kranaatti vei jalan
Viikkoa myöhemmin tulleessa kirjeessä isä kertoo, että jalkaa on särkenyt ja kuume on kova. Käsiala on taas huonoa. Jalka on kipsissä, isä toivoo, että siitä tulee vielä hyvä. Hän kertoo, että häntä oli käynyt kenraali tervehtimässä ja antanut I luokan vapaudenmitalin. Isä totesi, että ei jalka sillä parane. Isä kertoo että heitä oli viisi poikaa, jotka saivat kranaatista osuman, kaksi on sairaalassa ja muut eivät selvinneet.
Äiti kirjoitti heinäkuun lopulla lähtevänsä Kyröskoskelta Lahteen lauantaina ja toivoo olevansa perillä sunnuntaina. Isän jalka on katkaistu säärestä. Hän on ollut kaksi päivää tajuttomana.
Elokuun alussa äiti kirjoittaa, että paluumatka meni hyvin, mutta hän joutui viettämään yhden yön Tampereen aseman odotushuoneessa.
Isän sotakaverin 5.9.1941 kirjoittamasta kirjeestä käy ilmi että isän jalka on jo toistamiseen katkaistu ja tällä kerralla reidestä. Verenvuoto on ollut suuri.
Äiti mainitsee samana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä, että vanha raja on jo saavutettu.
8.9.1941 Isä kirjoittaa, että hän on Diakonissalaitoksella. Sotilaspassin mukaan hän pääsi pois sairaalasta 7.5.1942, mutta siitä kuinka kauan hänen toipumisensa kesti, ei ole tietoa. Toivuttuaan hän jatkoi kuitenkin työtään Asealla, mutta vammansa vuoksi ei enää voinut olla matkatöissä.
Tähän päättyy kirjeenvaihto, joten tästä eteenpäin eletään muistelmien varassa.
Kylmä talo maalla Mottitiellä
Helsingin Mäkelänkadulla sijainnut asuntomme vaurioitui pommituksissa, ja jouduimme etsimään uutta asuntoa. Pitäjänmäellä Mottitiellä oli talo, jonka edellinen omistaja, vaikeavammainen sotainvalidi joutui myymään, koska ei pystynyt siellä asumaan.
Äiti ja Kauko kävivät taloa katsomassa. He totesivat, että se sijaitsee maalla ilman mitään mukavuuksia, joihin oli kaupungissa totuttu. Päätös oli vaikea, mutta sinne muutimme syksyllä 1944. Kauko aloitti kansakoulun Pitäjänmäessä syksyllä 1944.
Olin ollut muuton ajan jaloista poissa Kyröskoskella mummomme luona, ja kotiin tultuani ihmettelin kovasti onko tämä nyt meidän oikea koti. Täältä ei enää tarvitse lähteä pois eikä pommituksia pakoon pommisuojaan.
Pian, kun talvi koitti, saimme havaita, että talo ei ollut talviasuttava. Asunnon nurkat jäätyivät yöllä. Tiilestä muuratut kauniit takat eivät olleet varaavia, eivätkä siis pitäneet taloa lämpimänä. Muuttaessamme talossa oli 2 huonetta ja keittiö, ullakko ja kellari.
Lähin vesipiste oli Nurmisen saunan luona puolen kilometrin päässä ja puucee oli ulkona tontin toisessa reunassa. Samassa rakennuksessa sijaitsi myös puuvaja. Tontillamme oli kyllä yhteinen kaivo, mutta sen vesi oli ruosteita suovettä ja talousvedeksi kelpaamatonta.
Ensimmäisen talven paleltuamme isä vaihtoi alkuperäiset huonosti lämmittävät tiiliset takat varaaviin. Tyhjät seinät täytettiin puruilla ja sisäseinät päällystettiin insuliitilla. Polttopuut olivat jäisiä halkoja, jotka itse piti pilkkoa lämmitykseen sopiviksi klapeiksi.
Kun kylä oli vielä autio ja tyhjä
Vesijohto ja viemäri vasta 1950-luvulla
19.10.1947 pidetyssä ”vesikokouksessa”, jossa oli läsnä Marttilan, Reimarsin ja asemanseudun sekä urheiluseurojen Tarmon ja Vireen edustajia, syntyi päätös jättää kirjelmä Helsingin kaupunginhallitukselle, jossa todettiin vesitilanteen muodostuneen erittäin kriittiseksi, lähinnä kaupungin suorittamien viemäritöiden johdosta. Todettiin, että kaupungille on lähetetty useita anomuksia asian korjaamiseksi, ensimmäinen jo vuonna 1944. Sekä kunnanlääkäri että terveydenhoitolautakunta olivat todenneet Marttilan omakotialueen kaivojen vedet talouskäyttöön kelpaamattomiksi. Isä oli Marttilan edustajana kokouksessa ja hän laati kirjeen kaupunginhallitukselle.
Vihdoin 1950-luvun alussa saatiin kylään vesijohto ja viemäri. Invalidit joutuivat itse hoitamaan putket ja liittymän tieltä taloon. Tontille tuli myös likakaivo, joka piti ajoittain puhdistaa. Savimaa oli raskasta kaivaa.
Samaan aikaan saimme sisävessan, joka rakennettiin sille suunniteltuun paikkaan vaatehuoneeseen. Myöhemmin taloon rakennettiin vinttiin huone ja etuaula + alkovi, joista me lapset saimme omat alueemme. Talon laajennuksiin kuului myös veranta. Se oli ensimmäinen veranta, joka katettiin Mottitiellä 1950-luvulla.
Kellariin rakennettiin myöhemmin sauna, pukuhuone ja kodinhoitohuone. Siihen loppuivat käynnit Nurmisen saunassa perhesaunassa sekä myöhemmin miesten ja naisten saunoissa, joissa tavattiin kavereita ja keskusteltiin ajankohtaisista asioista.
Myöhemmin rakennettiin kovalla työllä talon alle autotalli ja samalla tehtiin keittiön alla olevaan alueeseen säilytystilaa. Tontti pidettiin moitteettomassa kunnossa, sillä kaupungin tarkastajat kävivät joka vuosi tarkistamassa tonttien siisteyden.
Tammi ja orapihlaja-aita
Alkuaikoina koko tontti oli viljelty. Siellä oli n.10 omenapuuta, marjapensaita ja vadelmia. Lisäksi suuri osa tontista oli perunamaana. Maassa viljeltiin myös vihanneksia ja juureksia. Sato talletettiin kellariin, ja sen turvin elettiin seuraavaan kesään. Myöhemmin, kun tilanne parani, saimme ensin yhden nurmikon, jolla me lapset saimme leikkiä. Ajan myötä yhä suurempi osa tontista muuttui nurmikoksi.
Sodan jälkeen, kun ruoka oli kortilla, meillä oli kanoja, sika sekä kani ulkorakennuksessa.
Mottitiellä jokaiselle tontille oli istutettu samaan kohtaan tammipuu ja jokaisella oli orapihlaja-aita tielle päin, joka oli kaikilla siististi leikattu ja kaupungin määräysten mukaisesti 120 cm korkea. Tammipuut ovat nyt isoja ja varjostavat tietä. Orapihlaja-aidat lienevät tallella, mutta jokainen leikkaa ne oman mielensä mukaan.
Melkein jokaisessa talossa oli portti tielle. Meillä se oli isän suunnittelema valkoiseksi maalattu ja materiaalina puu. 1940-luvun lopulla tiellä ei ollut yksityisautoja. Mottitiellä oli kaksi autoa, jotka olivat takseja. Molemmat taisivat toimia puukaasulla.
Portti ja talo
Myöhemmin tie asvaltoitiin ja sinne rakennettiin jalkakäytävä. Vähitellen taloihin tuli autoja ja portit poistuivat. 1960-luvun puolessa välissä isä alkoi vähitellen kiinnostua autoista ja niinpä hän kävi suorittamassa niin sanotun kuulusteluajokortin, joka oikeutti ajamaan kevytmoottoripyörää. Kaukon skootteri olikin oiva ajopeli, jolla sujui mökkimatka Nummelaan. Siihen kyytiin ei äitimme kuitenkaan lähtenyt, joten heräsi ajatus auton hankinnasta.
Niinpä isä osti automaattivaihteisen DAF-merkkisen henkilöauton, jolla oli mahdollista ajaa vaikka vasemman jalan tilalla oli puujalka. Autoon hankittiin opetuslupa Kaukolle. Koska ajo-oppilaan ikä oli yli 50 vuotta, opetustunteja kertyi paljon. Mökkimatkat sujuivat nyt rattoisasti äidin ja Nalle-koiran kanssa.
Mottitieltä pihaan johtavan pihatien molemmin puolin oli kukkapenkit, joissa oli aina kukkivia kukkia. Tontillamme tehtiin myös yksi SF:n raittiusmainosfilmi, jota koko kylän lapset olivat innolla seuraamassa.
Kotieläiminä olivat koira, ensin Pirre sitten Nalle ja kissa Mirkku.
Kerttu ja Nalle vuonna 1961
Asealta Strömbergille
Isämme vaihtoi Asealta töihin Strömbergille, korjausosastolle syksyllä 1945. Syynä lienee ollut työmatka, joka invalidille oli hankala. Strömbergille hän kulki polkupyörällä ja sai poikkeusluvan käyttää pyörää myös tehtaan alueella. Alussa osastolla tehtiin lähinnä sotakorvaustöitä Venäjälle. Isä työskenteli Strömbergillä eläkkeelle jäämiseensä 65 ikävuoteen asti.
Kun olimme aloittaneet koulun 1940-luvulla, äitimme oli töissä Helsingin Maanviljelijäin Maitokeskuksessa käärimässä jäätelöpuikkoja. Sieltä hän siirtyi Fazerin Kluuvikadun myymälään. 1940-50 lukujen taitteessa työmatkalla sattunut auto-onnettomuus keskeytti tämän työn. Äidin vasen jalka katkesi, ja sitä hoidettiin 7-8 kuukautta. Äidin seuraava työpaikka oli Aros-puku Pitäjänmäellä, jonka työn hän joutui jättämään sairauden vuoksi. Myöhemmin äiti toimi perhepäivähoitajana.
Nelimaalia ja purkkista
Me lapset viihdyimme omissa leikeissämme. Jokaisessa talossa oli samanikäisiä lapsia, joten leikkikavereista ei ollut pulaa. Suosituimpia leikkejämme olivat talvella lumilinnojen rakentelu ja tietysti lumisota. Talven iloihin kuuluivat myös hiihtäminen ja luistelu. Kesällä pelattiin ahkerasti nelimaalia kerhon metsässä olevalla kentällä, joka nykyään on täysin metsittynyt. Toinen leikki oli purkkis, jota leikittiin samaisessa metsässä. Näytteleminen oli myös suosittu harrastus, vanhemmat pakotettiin usein yleisöksi. Pojat harrastivat yleisurheilua mm. seiväs- ja pituushyppyä sekä jalkapalloa.
Mottitien lapsia Kaijan 9 vuotis-syntymäpäivillä
Sotainvalidit järjestivät hiihtokilpailuja sekä itselleen että lapsille. Lastenkilpailut olivat yleensä Romusaaren (paikalla sijaitsee nykyään Valion kiinteistöjä) kiertäminen, joko kerran tai useamman kunnosta ja iästä riippuen.
Invalidit järjestivät itselleen piiritason hiihtokilpailuja sekä ajoivat kilpaa polkupyörillä. Suurin osa kylän lapsista kuului partioon. Kohokohta oli tietysti Yrjönpäivän paraati, johon jokainen halusi osallistua.
Veljesliitto ja kirkkokuoro
Vanhempamme olivat ahkerasti mukana Sotainvalidien Veljesliiton työssä. Isä oli osaston pitkäaikainen puheenjohtaja ja äiti naisjaosoton puheenjohtaja. Työtä, kokouksia ja tapahtumia riitti. Äiti ja isä olivat myös Pitäjänmäen kirkkokuoron perustajajäseniä. Äiti lauloi kuorossa elämänsä viimeisiin päiviin asti. Isä siirtyi kitaransoittoon ja toimi aktiivisesti Strömbergin musiikkikerhossa. Hän ja Kauko, joka soitti hanuria, soittelivat yhdessä eri tilaisuuksissa. Kauko soitti myöhemmin eri orkestereissa. Kodissamme soitettiin ja laulettiin usein sekä perhepiirissä että ystävien kanssa.
Isä ja Kauko soittamassa Strömbergin musiikkikerhon orkesterissa.
Kun siirryimme oppikouluun Helsinkiin, jäivät kylän kaverit vähemmälle ja uusia koulukavereita tuli tilalle. Muistan miten kävimme innokkaasti kesäisin sekä Patterinmäellä että Siinailla tanssimassa. Ilta tanssittiin ja aamulla mentiin reippaana kesätöihin. Talvisaikaan kävimme enemmän koululaistansseissa ja luokkatovereiden kanssa eri tilaisuuksissa.
Kauko muutti Kallioon Elannon työsuhdeasuntoon 1964. Elannossa hän toimi ATK-osastolla. Kauko avioitui 1966 ja hänellä on kaksi poikaa. Kaija meni keskikoulusta valmistuttuaan kauppaopistoon ja lähti sen jälkeen Lontooseen, jossa vierähti yli kaksi vuotta. Kun hän palasi kotiin, oli kylä hiljentynyt.
Kuin hiljainen kylätie
Kaijan ikäiset lapset olivat avioliiton tai muista syistä hävinneet kylältä. Äitimme sanoi usein, että Mottitietä katsellessa tulee iskelmä ” Hiljainen kylätie” mieleen. Suomeen palattuaan Kaija sai työpaikan Suomen Kumitehdas Osakeyhtiön vientiosastolta (nykyisin Nokia), jossa tutustui mieheensä. Kaukon kaksi poikaa sekä Kaijan tytär ja poika muistelevat lämmöllä Mottitietä, joka oli mieluisa ja vieraanvarainen paikka. Sinne oli aina mukava mennä. Siellä vietettiin useat merkkipäivät ja juhlat.
Juhlijoita isän 70-vuotisjuhlilla Mottitien pihalla
Isämme kunto heikkeni yllättäen vakavan sairauden myötä ja hän vietti viimeiset vuotensa Kaunialan sotavammasairaalassa. Aina hän halusi päästä lomille Pitäjänmäkeen omaan kotiin. Äitimme sairastui isän Kaunialassa ollessa, ja hän kuoli ennen isää vuonna 1990. Isä kuoli vuonna 1991.
Isämme Kaunialassa 75 v.
Vanhempiemme kuoleman jälkeen Mottitie 9:ssä asui Kaukon poika vaimonsa kanssa jonkin aikaa. Vuonna 1993 oli tehtävä raskas päätös ja luopua kotitalosta. Lämpimät muistot ovat yhä mielessämme.
Pitäjänmäki Muistelee 