Aarne Simonkari oli vasta 18-vuotias, kun hän pääsi vuonna 1927 Helsingin kaupungin palvelukseen puutarhuriksi. Naimisiin hän meni Esterin kanssa 1934. Perheen poika syntyi Esko 1935.
Pentti Lehmusto kertoo Aarne Simonkarin elämästä Talvirieha-viestin n:ossa 14 – Lionc-Club Helsinki/Konalan tiedotuslehti Konalan seudun asukkaille – 25.2.1984
”Talvisota meni Länsi-Kannaksella pioneerina miinoitustehtävissä ilman pahempia kolhuja. Sotien väliajan Aarne oli entisessä työapaikassaaan, mutta jatkosotaan tuli kutsu pioneerijoukkoihin, miinoitus- ja miinanraivaustehtäviin. Syyskuussa 1941 Raivolassa miinoja raivattaessa metsässä harhaileva vihollinen ampui Aarne Simonkaria reiteen. Kuula oli ilmeisesti ns. räjähtävä, koska reisi ja reisiluuu menivät möhjöksi niin, että sen seurauksena nilkka ei kunnolla toipunut, ei liioin polvi ja koko jalka jäi toista lyhyemmäksi. Tämä aiheutti aikaa myöten lonkkaan nivelrikon ja lannerangan vääntymisen.
Toipuminen vei lähes 2 vuotta, jona aikana Aarne ehti maata kuudessa eri sotasairaalassa. Heinäkuun alussa 1941 hän joutui paaripotilaana Ruotsiin, josta pääsi takaisin tammikuussa 1943. Vihdoin saman vuoden syksyllä hänet päästettiin 70 %:na invaliidina siviiliin.
Onneksi Helsingin kaupunki antoi vanhalle työntekijälleen työpaikan. Niin alkoi uurastus tutussa puutarhurin tehtävässä. Aluksi työ sujui invaliditeetista huolimatta kohtalaisesti. Mielessä kävi oma yrityskin, kauppapuutarha. Ammattitaito olisi kyllä riittänyt, mutta vammautunut jalka esti haaveen toteutumisen. Aikaa myöten tulivat kuvaan mukaan myös haavoittumsien välilliset vaikutukset lonkassa ja lannerangassa. Mies alkoi väsyä, paikat pettää ja niin 1970 Aarne siirtyi 61-vuotiaana eläkkeelle.
Elävää elämää ympärillä
Asunnokseen Aarne onnistui 1948 hankkimaan Pitäjänmäeltä rintamamiestontille Mottitie 10:een rakennetun 62 neliömetrin suuruisen omakotialon, jossa oli 2 huonetta ja keittiö. Siinä asuu Aarnen ja hänen vaimonsa lisäksi heidän kohta 50 vuotta täyttävä poikansa, kaksi lähisukulaista, naisia molemmat sekä tilapäisesti nuori yksinhuoltajaäiti pienen lapsensa kanssa. Vähän ahdasta on, mutta sopu sijaa antaa. Eikä pääse aika tulemaan pitkäksi, kun on elävää elämää ympärillä”, kirjoittaa Pentti Lehmusto Aarne Simonkarin elämästä.
Mottitie 10 syyskuussa 2005
Vuonna 1984 talon vesikatto vuoti ja oli muutenkin vanhuuttaan korjauksen tarpeessa. Luvassa oli talkooapua Sotainvaliidien Veljesliiton Pitäjänmäen osastolta.
Lehden juttu jatkuu:”Aarne Simoinkari on niitä miehiä, jotka tyynesti turhia valittelematta ovat alistuneet kohtaloonsa. Vaikertelematta hän on kärsinyt vammojensa tuomat vaikeudet ja kärsimykset. Hän on pitkään jaksanut olla työssä, mikä on taannut hänelle eläkepäivikseen niukan, mutta riittävän toimeentulon.
Yhden ainoan kerran tämä juuri 75 vuotta täyttänyt veteraani on käynyt valtion kustantamalla kuntoutuseirillä. Hän on tyypillinen esimerkki suomalaisesta miehestä, joka ei hevin pyydä apua, mutta on ollut sitä valmis toiselle antamaan. Silti hänkin sitä joskus tarvitsee ja on sen silloin myös varmasti ansainnut”, lopettaa Pentti Lehmusto kirjoituksensa.
Talviriehan kirjoitus liittyi Suomen Lions-järjestön Punainen Sulka -keräykseen, jonka kohteena 1984 olivat sotainvalidit.
Pitäjänmäki Muistelee 