Monican Muisteluksia (Kolkkapojantie 13 A ja B)

Marraskuun 26. päivänä 1924 Helsingin kaupungin rahatoimikamari hyväksyi hra O.E. Keinäsen vuokralaiseksi asuntotontille nro 3 Peltotien varrella korttelissa 27. Helsingin kaupungin rakennuskonttori on tehnyt tonttikartan joulukuun 1. päivänä 1924.

Vuokrasopimus purettiin tuntemattomasta syystä 1.10.1927, jolloin on kuitenkin päivätty uusi vuokrasopimus. Ilmeisesti rakentamista ei oltu aloitettu säädetyn yhden vuoden aikana.

Selma ja Otto Keinänen rakensivat tontille asuintalon ja vajarakennuksen 1927. Alakerrassa oli kaksi huonetta ja keittiö, yläkerrassa kaksi huonetta. Talossa oli uunilämmitys. Otto oli pannuseppänä Hietalehden Sulkutelakka ja Konepaja Oy:ssä. Selma Keinänen toimi modistina ja hän ompeli työlakkeja Valtion rautateille omassa liikkeessään. Pariskunnalla ei ollut lapsia, mutta talossa asui vuosienvarrella paljon vuokralaisia.

 

Alueella toimi ”Pitäjänmäen, Reimarsin ja Talin alueella olevien asuntotonttien vuokrajain yhdistys”. Selma Keinänen liittyi yhdistyksen jäseneksi 1.8.1932. Viimeiset merkinnät yhdistyksestä ovat vuodelta 1952. Otto Keinänen otti rakennukselle palovakuutuksen 14.11.1927 ”Suomen Maalaisten Paloapuyhdistykseltä”. Rakennus oli vakuutettu 75 000 markan arvosta.

Vuonna 1957 talon omistajiksi tulivat Estrid ja Arthur Holmberg eli Selman sisaren tytär miehineen. Taloon tehtiin peruskorjaus 1970 ja silloin taloon tuli sähkölämmitys. Arthur oli Kaarelassa töissä kaukaisten sukulaisten maatilalla ja myöhemmin Julius Tallbergillä rautatavaroiden liikkeessä. Estrid teki siivous- ym. töitä, auttoi erilaisten juhlien ja tilaisuuksien järjestelyissä.

Vuonna 1976 taloon muuttivat Berit (os. Holmberg) ja Rolf Selin sekä heidän lapsensa Monica ja Kim.

Vuonna 1992 vajarakennus purettiin ja sen paikalle pystytettiin valmistalo Monica ja Tom Christides´eille ja kiinteistöstä muodostettiin asunto-osakeyhtiö. Samalla laajennettiin vanhaa rakennusta rakentamalla uusi sauna ja kuisti. Pääsuunnittelijana ja vastaavana mestarina oli rakennusarkkitehti Erkki Kekkonen.


PIKKU MONICAN TARINA PITÄJÄNMÄELLÄ 1960 -LUVULLA

Olin 10-vuotias kun paluumuuttajina muutimme takaisin Suomeen asuttuamme viisi vuotta Ruotsissa. Ennen muuttoamme isäni oli Finnairilla töissä ja 1961 hän sai työpaikan SAS:ltä ja muutimme Ruotsiin. Äitini ei sopeutunut Ruotsiin ja 1966 muutimme Pitäjänmäelle.

Mummoni oli kuollut kun asuimme Ruotsissa ja vaarini asui yksin talossaan Kolkkapojantie 13:ssa. Asuimme alakerrassa ja vaari asui yläkerrassa. Talossa ei vielä silloin ollut mukavuuksia, ei juoksevaa vettä eikä wc:tä sisällä ja talo lämmitettiin puilla ja öljykamiinoilla. Likavesi kannettiin ulos likaämpärissä pihan perällä olevaan kompostiin. Vettä haettiin ämpäreissä Kolkkapojantien ja Jännetien risteyksessä olevasta vihreästä vesipostista. 1960-luvulla talvet olivat kylmiä ja runsaslumisia ja joskus oli todella hankala saada ämpäri vesipostin suulle kun jäätä oli niin paljon koko vesipostin ympärillä.

Kolkkapojantie oli kolkko nuorelle tytölle. Isoilla tonteilla oli kullakin yksi talo ja katua reunustvat kuusipensasaidat ja yksinäisiä risukkoisia kohtia oli runsaasti. Myös Rakentajantielle päin oli tiivistä vesakkoa, joten teimme Rakentajantiellä asuvat tyttökaverini Piken kanssa niin, että illalla erosimme ”Ramriksen” kohdalla ja juoksimme nopeasti kumpikin omaan suuntaamme. Ramris oli hiekkakuoppa Kolkkapojantiellä ennen Rakentajantien alkua ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että Ramris luultavasti oli lyhennys Grand Prix:stä, koska hiekkakuopassa pojat ajoivat hurjia kierroksia mopoilla ja pyörillä.

Poikia olikin Pitäjänmäellä paljon siihen aikaan. Jari, Kari Sinisalo ja Timo asuivat Jännetiellä. Keijo ja Parviainen ajelivat mopoilla meidän kulmillamme ja Scandian ja Rakentajantien väliin jäävällä siirtolapuutarha-alueella asui Kalkkis jengeineen. Siirtolapuutarhassa onkin niiltä ajoilta vielä jäljellä koivuja riveissä vanhojen koivu-pensasaitojen jäänteinä ja on siellä vielä yhdet portinpielet tallella. Siirtolapuutarhassa ihmiset asuivat vuoden ympäri.

Kokkokallio oli lempipaikkamme ja siellä oli lisää poikia, Ripa ja Manu. Siellä asui mökissä lähellä Kokkokallion luolan reunaa erittäin pelottava Palin. Hän oli meitä hieman vanhempi ja kiusasimme häntä joskus, jolloin hän jahtasi meitä kalliolla ja hypimme hurjia hyppyjä vallihautojen yli karkuun. Pelkäsimme oikeasti. Lähes 15 – 16-vuotiaiksi asti olimme pääasiassa Pitskussa. Myös teollisuusalueella oli paljon poikia ja vietimme siellä paljon aikaa. Pojilla oli bändi ja kuuntelimme usein heidän harjoituksiaan. Siellä oli Jösse Pohjois-Haagasta, Babbe, Pike, Hanski ja Hessu Karvaamokujalta, Masa Kornetintieltä ja Pentti Loikkanen Valimontieltä. Kävelimme usein junakiskojen sivuraidetta pitkin Valimoon heitä tapaamaan ja vietimme myös aikaa veturissa Tavara-asemalla Pitäjänmäen asemalla.

Sesto oli siihen aikaan kahdessa kerroksessa (elintarvike alakerrassa ja vaatteet ja astiat yläkerrassa) Veikon koneen tiloissa ja nykyisen Seston lastauslaiturin kohdalla oli valkoinen talo kiinni Konalantiessä, jossa Remu Aaltonen asui. Oli jännittävää kävellä hänen perheensä talon ohi, kun ikkuna oli auki ja kuulimme musiikkia ulos asti kun hänen yhtyeensä harjoitteli.

Vaarini vei minut 11-vuotiaana eskimolle Stobea vastapäätä Konalantien toisella puolella sijainneeseen keltaiseen kioskiin. Kioski oli iso ja pyöreä ja sen ympäri kiersi katettu terassi. Vaarini kävi pilsnerillä tapaamassa ystäviään. Eskimo oli uutuus siihen aikaan ja se on jäänyt elävästi mieleeni. Stoben paikalla oli Varukka eli Varuboden ja Gunilla oli siellä myyjänä jo silloin ja on edelleen Sestossa. Varukasta kävimme ostamassa levypurkkaa, koska keräsimme yhtyeiden kuvia, joita sai purkan mukana. Vaarini vei minut myös raveihin Käpylään.

Kaverini Piken vaarin kanssa kävimme kesäisin usein uimassa Munkkiniemen rannalla. Hän hoiti huushollia sekä Pikeä ja hänen Hasse-veljeään, kun vanhemmat olivat töissä. Bio Reissä kävimme myös usein. Pekka ja Pätkä lumimiehenä on jäänyt mieleen. Komisario Palmuakin siellä esitettiin. Bio Rein talossa oli myös erittäin tunnettu originelli lääkäri Fagerström. Hän oli tunnettu siitä että hän sanoi suorat sanat, jopa vähän mustalla huumorilla höystettynä.

Rakentajantiellä oli siihen aikaan ainoastaan omakotitaloja. Rubanit asuivat kulmassa ja Piken naapurissa asui perhe. Heillä oli Lassie-koira, joka haukkui aina. Tie jatkui kalliolle päin ja siellä oli isoja parakkimaisia keltaisia monen perheen puutaloja. Ne olivat Strömbergin henkilökunta-asuntoja. Siihen tie päättyi ja kun jatkoi matkaa kallion yli alkoi toinen tie, jonka päässä asui ihana Bella -koira emäntänsä ja isäntänsä kanssa talossa, jonka puutarha oli kuin suoraan satukirjasta. Tien varrella oli muutamia omakotitaloja ja siinä kohdassa, missä tie teki jyrkän mutkan asui Malmström. Hänellä oli hevonen ja hän kuljetti lavalla hevosen perässä kuormia. Pidimme häntä äkäisenä. Kerran kun menimme pyörillä hänen tien toisella puolella olevan viljapeltonsa läpi, hän huusi meille vihaisesti, että vilja menee pilalle.

Kävin Konalantien ruotsinkielistä kansakoulua (keltainen puurakennus) ja lapsillani oli sama opettaja Saga Bergman (os. Genberg), joka oli ensimmäisen ja toisen luokan opettaja koulussa, kun itse olin neljännellä luokalla. Hän oli myös veljeni opettaja.

Työtä olen saanut lapsena tehdä enemmän kuin omat lapseni. Hain vettä vesipostista, vein likaämpärin ulos, kannoin puita, kitkin rikkaruohoja kasvimaasta ja poimin viinimarjoja lukuisista pensaista. Pihallamme oli silloin myös perunamaa ja omenapuita enemmän kuin nyt. Kävin kaupassa Elannossa Konalantien ja Jännetien risteyksessä. Kaupassa oli maito- ja leipäpuoli sekä lihapuoli erikseen. Maitopuoli oli vasemmalla ja sen perällä oli maitotiski, josta kävin ostamassa irtomaitoa maitokannuun. Nallekarkit olivat ihania ja niitä sai 1 pennin kappalehintaan irtomyynnistä. Perustikkari oli kova hedelmänmakuinen karamelli. Nemlanderin kauppa oli myös kahdessa eri osassa Henrikintiellä ja se oli vähän ”parempi” kauppa. Sieltä sai hyvälaatuista lihaa ja leikkeleitä. Koulun jälkeen kävimme Knuutintien pienestä kaupasta ostamassa ihania karkkeja.

Urheilukentällä kävimme luistelemassa talvella. Kirjasto oli punatiilisessä rakennuksessa Konalantiellä ruotsinkielisen kansakoulun vieressä. Nuolipuistossakin olimme usein keinumassa ihanassa lautakeinussa, jossa pystyi seisomaan päädyissä ja istumaan keskellä. Siellä oli jo silloin matala uima-allas, jossa oli mukava polskutella kesäisin.


Kirjoittanut 19.8.2004 Pitäjänmäellä: Monica Christides