Isäni ja äitini tapasivat Helsingissä 1930-luvulla. Äitini Aino Matilainen (synt. 1910) oli kotoisin Mikkelin maalaiskunnasta ja isäni Unto Kivekäs (synt. 1911) Hausjärveltä. Äitini oli työssä ompelimossa ja isäni rautateillä vuodesta 1936 alkaen. He menivät naimisiin vuonna 1938 ja asuivat ensin Töölössä Mannerheimintiellä, joka oli siihen aikaan Turuntietä. 1940-luvulla he muuttivat Pitäjänmäelle Nymanin taloon Pitäjänmäentien varrelle. Isäni työskenteli asemamiehenä Pitäjänmäen rautatieasemalla. Hänen ei tarvinnut lähteä rintamalle sotaan, kun oli tärkeä työ asemalla.
1940-luvun alkupuolella vanhempani pääsivät muuttamaan Pitäjänmäen asemalle ylempään työntekijöiden asuintaloon. Synnyin Jyväskylässä vuonna 1947, ja äitini haki minut samana syksynä isosta perheestä ja minut adoptoitiin.
Meidän asuntomme asema-alueen länsipuolella oli pieni ja vaatimaton, sillä siinä oli vain kamari ja keittiö. Talon toisessa asunnossa sen sijaan oli kolme tai neljä huonetta ja keittiö. Siinä asui asemalla työssä oleva kirjuri Palmén. Asemapäällikkönä oli silloin Arvo Hartela, joka asui asemarakennuksessa, ja heille kuului myös asema-aukiolla sijaitseva maakellari.
Liiteri ja maakellari ovat pystyssä edelleen. Kuvat Jussi-Petteri Lappi, toukokuussa 2011.
Me asuimme talossa vuoden 1957 kevääseen asti, jolloin muutimme isän rakentamaan omakotitaloon silloiseen Helsingin maalaiskuntaan Hämeenkylään. Meillä lämmitettiin Pitäjänmäellä puuhellalla keittiössä ja kamarissa uunilla. Puita haettiin pihalta puuliiteristä ja vettä Turuntien (nyk. Pitäjänmäentien) toisella puolella Turkismiehentien reunassa sijainneesta vesipostista.
Äiti bussipysäkillä, takana navettarakennus ja vessanikkuna
Pihalla oli myös rakennus, jonka molemmissa päissä sijaitsivat asuntojen ulkovessat, joihin kiivettiin portaita ylös. Keskellä rakennusta oli kaksi ovea, jotka johtivat navettaan. Vanhemmillani oli ennen minua eläimiä navetassa, kuten lammas ja kaneja, ja he kasvattivat myös Oskari-porsaan, joka pääsi välillä karkuunkin. Mustalaiset olisivat kuulemma halunneet tuoda talliin hevosiaan, mutta siihen eivät vanhempani suostuneet, koska mustalaiset lupasivat paskaa maksuksi.
Isän ja äidin lammas pihalla maakellarin vieressä
Kesällä nukuttiin vintillä
Ulkorakennus purettiin myöhemmin poismuutettuamme, mutta hyvä maakellari ja liiteri näyttävät olevan vieläkin pystyssä. Sauna sijaitsi notkossa pihalta parisataa metriä länteen päin. Joskus talvella kai vesiongelmien vuoksi rautatieläisten saunaa ei lämmitetty ja kävimme yleisessä Nurmisen saunassa Marttilassa, jossa kävi myös mustalaisia. Ihmettelin pienenä, miksi mustalaiset eivät käyttäneet vaatekaappeja, vaan pistivät vaatteensa penkin alle. Muistan käyneeni isän kanssa pienenä myös miesten vuorolla saunassa.
Juhannuksen viettoa pihalla. Kuvassa naapuri lapsineen, äiti ja serkkuni.
Meidän pienessä asunnossamme oli iso vintti, jossa kesällä nukuin samoin kuin vieraammekin. Meillä kävi talvellakin sukulaisia, jotka yöpyivät meillä, vaikka oli niin vähän tilaa. Mutta siihen aikaan oli hetekoita ja käytännöllisiä pukkisänkyjä.
Erikoista oli se, että meillä ei ollut katuosoitetta. Posti tuli osoitteella Pitäjänmäki asema. Sukulaiset saattoivat lisätä vielä osoitteeseen Helsinki.
Asema-aukiolle lähelle asemapäällikön maakellaria tuli kesäisin jäätelökärry, josta kävin usein ostamassa jäätelöä. Eräänä syksynä satuin sopivasti kärryn luo, kun se oli lopettelemassa toimintaansa siltä kesältä ja myyjä tyhjentämässä kärryä. Myyjä antoi minulle useamman litran jäätelöä, joka oli herkkuani jo silloin. Myöhemmin asema-aukiolle perustettiin laiturin lähelle kioski.
Vilkasta seuraelämää
Pienenä minua hoitivat välillä serkkuni ja tätini, sillä äitini ja isäni kävivät paljon kylässä naapureissa ja tanssimassa ja juhlimassa palokunnantalolla sekä Patterinmäellä. Patterinmäeltä kuului tanssimusiikki hyvin meidän pihalle. Seuraelämä oli 1950-luvulla vilkasta.
Isä oli vuorotyössä. Hänellä oli asema-, tavara- ja vaihdevuoroja eri vuorokaudenaikoihin, mutta tavara-asemalla ei ollut yövuoroja. Asemavuorossa asemamiehet työskentelivät punaisessa makasiinirakennuksessa, jossa heillä oli yhdistetty konttori- ja väliaikatila. Rakennuksessa oli myös varastotilaa tavaroiden säilytystä varten. Asemamiesten tehtäviin kuului ottaa junista kaikenlaista tavaraa, jota säilytettiin rakennuksessa odottamassa hakijaa. Junissa tuli muun muassa polkupyöriä, filmilaatikoita ja saksanpaimenkoiria opaskoirakoulutukseen. Koirat pidettiin kytkettyinä asemamiesten tilassa. Asemamiehillä oli punaisia ja vihreitä kankaisia lippuja, joita he heiluttivat junalle laiturilla lähdön merkiksi.
Filmilaatikoiden nostelemiseen liittyi se, että pääsin Bio Rein lastennäytöksiin ilmaiseksi, kun vain sanoin kassalla kuka olen. Kävinkin usein sunnuntaisin lastennäytöksessä.
Isä istumassa Kisko-Kallen päällä.
Päivävuorossa kävin isää katsomassa usein, mutta tavaravuoroon ei voinut mennä, koska tavara-asema oli radan toisella puolella ja siellä oli kiirettä koko ajan. Jopa Hämeenkylään muutettuamme kävin isää katsomassa asemalla koulun jälkeen. Yhden kerran muistan melkein traumaattisena kokemuksena: Tulin kotoa Hämeenkylästä asti tuomaan isälle termospullolla kahvia. Kannoin pulloa ja eväitä kassissa onnistuneesti koko matkan, mutta juuri kun astuin punaiseen makasiiniin sisään, kassi kellahti ja termospullo putosi lattialle ja rikkoutui. Siinä menivät isän kahvit maahan ja hän joutui siivoamaan sotkun.
Vaihdevuorossa muistan kerran olleeni mukana ja käyneeni isän kanssa resiinalla Mäkkylän päässä lähellä ratavartijan taloa olevassa vaihdekopissa. Ratavartijan talossa asui tuohon aikaan Danielssonit, joilla kävimme myös kylässä joskus. Hjalmar Danielsson oli myös aseman konttorissa kirjurina työssä.
Asemarakennuksessa työskentelivät junanlähettäjät, joilla taas oli metallivarressa pyöreät merkit, joiden keskusta oli joko punainen tai vihreä. He tulivat rapulle heiluttamaan vihreää merkkiä, jos juna sai lähteä. Toimistorakennuksessa työskentelivät junanlähettäjien lisäksi asemapäällikkö ja kirjurit. Lipunmyynti sijaitsi samassa rakennuksessa.
Junanlähettäjä Hilkka Hellman (myöh.Väyrynen) ja asemamies Sköld antavat junalle lähtöluvan.
Junanlähettäjillä ja kirjureilla isommat asunnot kuin asemamiehillä
Sain lapsena sellaisen käsityksen, että asemamiehillä ei ollut paljon asiaa konttoriin, jossa työskentelivät asemapäällikkö, junanlähettäjät ja kirjurit. Eriarvoisuus näkyi myös asunnoissa: meidän seinänaapurillamme, joka oli kirjuri, oli myös suurempi asunto, samoin kuin asemanpuiston asuintalon päätyhuoneistoissa. Molemmissa päädyissä oli isot asunnot ja niissä asui junanlähettäjiä. Helsingin puoleisessa päässä asui leikkitoverini Pekka Roto, jonka äiti Liisa oli junanlähettäjä ja isä tuomari. Heidän muutettuaan Pasilaan asuntoon muutti Ilmo Lounasheimo perheineen, joka myös oli junanlähettäjä. Heidän jälkeensä asuntoon muutti Tervon perhe. Toisessa päädyssä asui Olavi Väyrysen perhe ja perheen äiti Hilkka oli junanlähettäjä.
Asemanpuiston asuintalon keskellä olevat asunnot olivat huoneen ja keittiön kokoisia kuten meillä ja molemmissa asui asemamies perheineen. Toisessa asui Maire ja Urpo Hellgrén tyttärensä Sirpan kanssa ja toisessa Karlssonin pariskunta kahden poikansa kanssa.
Äiti ompeli ensin kotona, mutta alkoi sitten käydä Helsingissä töissä. Minä halusin nelivuotiaana Marttilan päiväkotiin, koska leikkitoverini Väyrysen Merjakin kävi siellä, mutta en viihtynyt kauaa siellä. Minun oli vaikea yrittää nukkua päiväunia, koska en enää nukkunut niitä kotonakaan. Lisäksi ongelmia oli ruoan kanssa. Oksensin kalakeiton, jossa olivat kalojen evät joukossa. Pärjäsin kotona avain kaulassa, ja isänihän pääsi päivällä käymään kotona laittamassa minulle ruokaa.
Päiväkotirakennuksessa toimi myös asemapäällikön vaimon pitämä pyhäkoulu, jossa kävin jonain vuonna. Saimme aina päivän aiheeseen liittyvän kuvan, joka liimattiin sitä varten saatuun vihkoon.
Marianne Palmén antaa vauhtia laskiessani mäkeä pihaltamme Väyrysen Merjan kanssa.
Hartelan Harrin kanssa katselemassa ohiajavia höyryjunia.
Leikin Marjatta ja Maija-Liisa Lehtivuoren kanssa heidän pihallaan vuonna 1951
Katselimme usein ohiajavia höyryjunia pihallamme silloin olleelta kalliolta ja talvella laskimme mäkeä kelkkajunalla. Joskus sain leikkiä kaupunginpuutarhuri Lehtivuoren samanikäisen tyttären Marjatan kanssa, mutta pienempänä en voinut yksin mennä heille, koska he asuivat Talin puistotien varrella, jonne meiltä oli aika pitkä matka. Marjatan kanssa kävin muutaman vuoden partiossa Kornetintiellä.
Studebakerilla Savoon
Meidän naapurillamme Palménilla oli auto jo 1950-luvulla. Isälläni oli varaa autoon vasta vuosia myöhemmin, ja silloin hän osti käytetyn Studebakerin muistaakseni puutarhuri Hynniseltä Mäkkylästä. Se käynnistettiin veivillä. Autolla käytiin pari kertaa mummon luona Mikkelin maalaiskunnassa. Sinne ei ollut kunnon autotietä. Autoa piti veivaamisen lisäksi vielä juottaa muutaman kerran matkalla. Hyvin se kulki. Yövyimme autossa, sillä istuimet sai nurin.
Sirpa Laaksosen kanssa koulussa hallinvalvojina 3:lla luokalla.
Koulua kävin Pitäjänmäellä neljä vuotta, jonka jälkeen pääsin Meilahden Yhteiskouluun. Viimeisen luokan kävin Hämeenkylästä ajamalla bussilla Kaupintien risteykseen ja kävelemällä siitä kouluun. Ensimmäisellä luokalla meinasin jäädä auton alle ylittäessäni Turuntietä eli nykyistä Pitäjänmäentietä.
Silloin ei ollut suojateitä, ja jostain syystä yritin lehmusten välistä mennä tien ylitse. En varmaan nähnyt autoa, jota päin kävelin. Auto heitti minut nurin, ja ilmeisesti sokissa lähdin juoksemaan kotiin autoilija perässäni. Isäni oli kotona ja lähti viemään minua Punaisen Ristin sairaalaan Helsinkiin. Onneksi sain sokin lisäksi vain haavan polveeni enkä loukkaantunut pahemmin. Muistan, että luokkatoverini kävivät katsomassa minua kotona.
Onnettomuudestani oli se hyöty, että koulu otti sellaisen käytännön, että aamuisin oppilaat toimivat vuorotellen liikennepoliiseina, jotka tarvittaessa pysäyttivät liikenteen, ja auttoivat koululaiset turvallisesti tien yli. Suorin reitti kouluun meni Turkismiehentietä, mutta silloin kun huomasin Nordströmin bokserin olevan irrallaan tiellä, kiersin jotain muuta kautta. Samassa Turkismiehentien kulmassa olleessa kaksikerroksisessa talossa asui hammaslääkäri Tang, ja kävin hänen vastaanotollaan äidin kanssa otattamassa pois ensimmäisiä maitohampaitani.
Asemapäällikkö Hartelan eläkkeellelähtöjuhlat aseman konttorissa.
Halusin muuttaa Pitäjänmäelle takaisin
Vaikka meillä uudessa kodissa Hämeenkylässä oli keskuslämmitys ja sisävessa, kaipasin takaisin Pitäjänmäkeen, ja olin sanonut, että ajetaan se asemamies Hallahuhta pois ja muutetaan takaisin.
Pitäjänmäen aseman väkeä vuonna 1962 Hilkka Väyrysen eläkkeelle lähtöjuhlassa.
Vas. kirjuri Palmén, asemapäällikkö Vilho Luukkonen, asemamies Unto Kivekäs, junanlähettäjä Marita Felin, asemamies Akseli Saarmio, junanlähettäjä Hilkka Väyrynen, kirjuri Hjalmar Danielsson, asemamies Urpo Hellgrén ja junanlähettäjä Ilmo Lounasheimo.
Muutettuamme Hämeenkylään isäni kävi Pitäjänmäen asemalla töissä, mutta koska vuorotyö oli raskasta, hän siirtyi viimeisiksi vuosiksi Helsingin asemalle päivätyöhön vaihdemieheksi. Vuonna 1969 isäni jäi eläkkeelle Valtionrautateiltä 33 työvuoden jälkeen. Hän ei saanut montaa vuotta nauttia eläkkeellä olosta, vaan kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1977. Äiti sen sijaan eli 97-vuotiaaksi asti ja kuoli vuonna 2008.
Pitäjänmäki Muistelee 