Oli kevään ihana aika. Keväällä kaikkien pitäisi olla iloisia ja onnellisia, sen tähden että luonto herää nukuttuaan koko pitkän talven. Mutta on monia ilmisiä, joille kevät ei tuo iloa tullessaan. Sellaisia ovat esimerkiksi sairaat, jotka joutuvat makaamaan sairasvuoteellaan, toiset jopa kuoleman kynsissä.

Minä jouduin eräänä keväänä käymään sairaalassa veljeäni katsomassa ja siitä tahdon nyt lähemmin kertoa.

Oli kaunis keväinen päivä, kun olin matkalla sairaalaan. Kävellessäni erään puiston läpi oli siellä ihmisiä istuskelemassa penkeillä ja linnut laulelivat iloisesti puissa. Ajattelin, että kevät on sentään ihanaa aikaa, kun ihmiset, eläimet ja luonto aivan kuin heräävät uudestaan eloon. Kävellessäni näissä ajatuksissa olinkin jo sairaalan portilla ja muistin sairaat, jotka eivät voi iloita keväästä niinkuin terveet ihmiset, jotka saavat kävellä luonnossa ja ihallla sen ihmeellisyyttä.

Tullessani sairaalan pihalle näin siellä useita potilaita, jotka olivat ulkona rupattelemassa. Toiset olivat parvekkeella, toiset taas istuivat penkeillä ja nauroivat toistensa jutuille, mutta heidän silmissään oli kuitenkin jotain murheellista, ja minä tiesin, mistä se johtui.
Tulin sitten sille osastolle, jossa veljeni oli, ja eräs valkopukuinen hoitaja ohjasi minut suureen huoneeseen, jonka kummallakin puolella oli vuoteita vierekkäin ja niissä jos jonkinlaisia potilaita, mitä erilaisimpien sairauksien uuvuttamia. Pääsin viimein huoneen perälle, missä veljeni vuode sijaitsi.

Hän joutui sairaalaan kovien vatsavaivojen takia, ja jos hän olisi tullut kymmenenkin minuuttia myöhemmin, olisi hän ehkä ollut jo mennyttä, sillä hänellä oli puhkeamaisillaan umpilisäke, ja niin hän kuitenkin siitä selvisi. Tulin veljeni vuoteen luokse, ja siinä hän makasi hyvin kalpeana ja heikosti hymyillen. Annoin hänelle kaikki tuomiseni ja juttelimme kaikenlaisia asioita. Kun kysyin häneltä, minkälaiselta se tuntui, kun he nukuttivat hänet, niin hän vastasi: ”Minä olin kuin korkki rullalla”.

Kun katselin ympärilleni, niin huomasin, että miltei jokaisen potilaan luona oli vieraita, ja kova puheensorina täytti koko salin. Mutta oli siellä myöskin sellaisia, joiden luona ei ollut ketään omaista tai ystävää ja jotka makasivat vuoteessa katse ovelle suunnattuna odottaen, että sieltä vielä joku tulisi tervehtimään.

Sitten alkoikin vierastunti lähestyä loppuaan ja sairaanhoitajatar soitti kelloa, joka merkitsi, että vieraiden olisi aika lähteä. Niin oli senkertainen vierastunti päättynyt, ja potilaat jäivät sinne hoitajattarien holhottaviksi. Sairaalasta lähdettyäni ajattelin, ettei ihminen ole toista parempaa lahjaa saanut kuin on terveys.

Iris Lundqvist o.s. Levoniemi

Kirjoitin tämän juuri niinkuin vihkoon oli kirjoitettu, siis kaikkine välimerkkeineen ja ylimääräisine sanoineen. Sain tästä aineesta kokonaista 6½, olihan se sellaista asian toistoa ja ihmettelyä.

Tämä on oppikoulun ensimmäisen luokan kirjoitus vuonna 1950 tai 1951.