Lassi Tillander kävi keskustassa töissä usein sähköjunalla 1970-luvun puolenvälin paikkeilla. Vähän ennen junan lähtöä Helsingissä tuli kuulutus: ”Tämä juna pysähtyy kaikilla muilla asemapaikoilla paitsi Tröngsperkin seisakkeella.” Jostain Itä-Suomesta kotoisin olevalla konduktöörillä oli valtavia vaikeuksia Strömbergin seisakkeen nimen lausumisessa ja väki junassa tirskahteli. Sitten ”konnari” huomasi, että hän oli tehnyt virheen ja seurasi uusi kuulutus: ”Korjaan äskeisen kuulutuksen. Juha pysähtyy myös Tröngsperkin seisakkeella”.
”Voi raukkaa!”, totesi Lassin vieressä istunut näyttelijätär Terhi Panula, muun porukan kiemurrellessa naurusta. Irvileuat arvelivat jälkikäteen, että seisakkeen nimi muutettiin Valimoksi konduktöörien toivomuksesta. Nimenmuutos tapahtui 30.5.1976.
Pitäjänmäen asemanmäellä oli pieni, huonokuntoinen saunarakennus – ainoa työntekijöiden peseytymispaikka. Asemamiehenä oli Hiltusen Topi – innokas demari, kansanedustajien ja ministerien tuttu. Usein hän vieraili ”herrojen” luona eduskunnassakin ja palasi kotiin leijona-autolla. Joulun aikaan Topi kyseli: ”Onkohan joku muu täällä Pitäjänmäellä saanut joulukorttia, jossa on valtion leima?”
Saunarakennus huutokaupattiin markalla ja väki jäi ilman pesupaikkaa. Mutta Topipa nosti syytteen valtiota vastaan. Kului kolme kuukautta ja uusi 100 000 markkaa maksanut sauna saatiin vanhan tilalle. Topi voitti juttunsa valtiota vastaan.
Joulun alla Topilla oli tapana käydä kauppaamassa Suomen Sosialidemokraatti –lehden vuosikertaa. Lehdessä oli naamioitu joulupukki, joka lukijoiden piti tunnistaa. Topi antoi ainakin yhtenä vuonna Väinö Kokolle sisäpiirin vinkin: ”Se on sataprosenttisen varmaa, että tämä on Veikko Helle”. Ja niin myös oli.
Pitäjänmäen asema 1969
Pojat matkasivat pommilla
Pääsääntöisesti pojat muistelevat kulkeneensa junalla pommilla. ”Istuttiin junan rapulla vaan”, kertoo Leo ”Lekkari” Salminen. Kotilaskut kopioitiin toisen vihosta junamatkan aikana tai ainakin joku etevämpi tarkasti ne. Härkävanussa, jossa oli kamina, jouduttiin myös välillä matkustamaan, kun muualla ei ollut tilaa.
Kun lättähatut eli moottorijunat – rantaradalla 1.3.1958 lähtien – otettiin käyttöön, loppui pommilla matkustaminen. Sitä tehtiin etenkin iltamyöhään pimeällä kun pojat olivat tulossa elokuvista Helsingin keskustasta kotiin. Rahat oli tuhlattu illan kuluessa ja kotiin oli päästävä. Lättähatuissa ei voinut enää mennä ulos rappusille istumaan niin kuin vanhoissa puuvaunuissa ja painautua tiukasti ovea vasten, jotta konduktööri ei näkisi. Heillä kun oli tapana kurkata oven ikkunasta ulos varmistaakseen, ettei pommilla ajajia ole rappusilla.
Pidemmiltä matkoiltakin on muistoja. Juna kulki Lappeenrannasta Kouvolaan. Luumäen jälkeen konnari tuli vaunuun ja kuulutti: ”Taavetti, tuliko Luumäeltä ketään?” Tähän penkillä istunut mies vastasi: ”Emmie vaan huomant.”
Resinaakin lainattiin
Poikien huvina oli tavaravaunuissa kulkeminen, yleensä matkattiin pieni matka hitaasti matelevan junan kyydissä ja hypättiin pois. Leo Salminen hyppäsi kaverinsa kanssa tavarajunan kyytiin, joka yllättäen kiihdyttikin vauhtinsa niin kovaksi, että pojat pääsivät hyppäämään pois junasta vasta Tuomarilassa. Siellä he päätyivät kaulaansa myöten lumihankeen. Paluumatka onnistuttiin tekemään Pitäjänmäelle tulevan tavarajunan kyydissä.
Pojilla oli myös tapana ”lainata” Pitäjänmäen asemalta resinaa. Aikoinaan nyrkkeilykisojen selostajana tunnetuksi tullut Ilmo Lounasheimo oli töissä Pitäjänmäen asemalla. Lounasheimo juoksi resinaa lainanneiden poikien perässä ja huusi. Pojat rupesivat kutsumaan Lounasheimoa tasottajaksi. Usein resiinalla onnistuttiin ajamaan Leppävaaraan eli Lepuskiin asti. Vaihteet olivat käsivälitteisiä, joten retki onnistui.
Lastillinen ratapölkkyjä jäi tavarajunan alle
Vuonna 1959 Raimo Astikainen lähti naapurinsa Utriaisen kanssa hakemaan vanhoja ratapölkkyjä Pitäjänmäen työväentalolle menevän ylikäytävän kohdalta. Tarkoitus oli siirtää pölkyt Lindbergn huviloitten kohdalle, jotka olivat sata metriä ”Mäkkylän kummitustalosta” Pitäjänmäelle päin. Utriainen oli töissä VR:llä ja hän oli saanut luvan ottaa pölkyt polttopuiksi. Pitäjänmäen asemalta haettiin lainaksi ratatöissä käytettävä lavavaunu. Asemamies ilmoitti samalla, ettei junia ole tulossa kummastakaan suunnasta. Siihen aikaan ei ollut kuin yhdet kiskoparit. Pistorata Mäkkylään oli poistettu aikaisemmin ja toinen ratapari mahdollisesti viety Neuvostoliittoon sotakorvauksena, muistelee Raimo Astikainen.
Lastattuaan vaunuun kolme kerrosta ratapölkkyjä, miehet lähtivät työntämään kuormaa kohti Pitäjänmäkeä. Kun he olivat päässeet kummitustalon kohdalle, takaa kuului junan vihellys. Miehet vilkaisivat taakseen ja näkivät, että tavarajuna oli tulossa kolmen sadan metrin päässä pilliä huudattaen.
Syntyi kova vipinä. Miehet yrittivät tyhjentää vaunun ratapölkyistä. Viimeisenä yrityksenä he yrittivät kaataa vaunun pölkkyineen radalta pois. Mutta se ei onnistunut. Raimo huusi kaverilleen: ”Nyt juostaan!” ja viittasi junan tulosuuntaan päin. Juna oli yrittänyt jarruttaa, mutta törmäys oli murskaava. Pöllit lentelivät karjapuskurien lennättämänä sivuun ja eteen. Lavavaunusta jäi jäljelle vain vääntynyt kehikko ja akselisto radan varteen.
Tilanteen vakavuudesta huolimatta nauru ei ollut kaukana. Junan pysähdyttyä sieltä tuli virkailija kyselemään miesten tekemisiä. Utriainen kertoi kuka hän oli ja selitti tilanteen. Niin tapahtumasta ei tehty virallista ilmoitusta. Juna lähti liikkeelle ja liikenne pääsi taas jatkumaan. Paljon ei ollut asemalle takaisin vietävää, vain tieto tapahtuneesta.
Matka kesti ainakin puoli tuntia
Helsinkiin kuljettiin Pitäjänmäeltä useimmiten junalla, koska busseja kulki aika harvakseltaan. Oppikoulua käyvät pitäjänmäkeläiset tytöt ja pojat kulkivat junalla koulumatkansa. Kivekkään Kaija muistelee, että koululaiset eivät saaneet istua busseissa, vaikka paikkoja olisi ollut vapaana. Junassa sai istua.
Junalle juostiin mitä merkillisimpiä oikopolkuja pitkin. Pojat pitivät itsestään selvänä, että lähtevään junaan hypättiin vasta sitten kun se oli liikkeellä ja pois piti myös hypätä ennen kuin juna oli kunnolla pysähtynyt.
Junat eivät 1940- eikä 1950 –luvullakaan oikein tahtoneet kulkea aikataulussa. Se hyöty siitä oli, että kaikki oppivat englanniksi sanomaan miksi olivat myöhässä. Myöhästymisestä oli aina annettava selvitys. Junamatka Helsinkiin kesti vähintään 30 minuuttia.
Silloin ehti kolme, neljä marjapussia vetää Pitäjänmäen ja kaupungin välillä. Jokainen istui aina samassa paikassa. Olli Kanervo muistelee, että heidän isänsä kulki aina korttipakka taskussa.
Tuuli vei lierihatun mennessään
Eila Järvinen (synt. 1928, o.s. Riuttu) kulki oppikouluaikana koulumatkat junalla. Samoilla junilla kulki Helsinkiin yläluokkalainen, leppävaaralainen, kauniisti pukeutunut tyttö. Keväällä hänellä oli hieno, sininen, levälierinen hattu, jossa oli myös sulka. Yhtenä päivänä tyttö suuttui muulle seurueella ja päätti lähteä toiseen vaunuun Pitäjänmäen ja Huopalahden välillä. Juuri kun tyttö oli ylittämässä vaunujen välistä avointa siltaa, tuli tuulenpuuska ja tempaisi leirihatun tytön päästä. Tyttö tuli itkien takaisin ja sanoi lähtevänsä etsimään hattua ja jäi pois Huopalahden asemalla. Hattu löytyi, mutta se oli jäänyt junan alle. Lieristäkin oli pala pois. Mutta taitava modisti korjasi hatun ja pienensi hatun lieriä, niin että lovea ei enää ollut.
VR antoi koululaisille alennuksella lukukausilippuja. Lippu oli voimassa vain Pitäjänmäelle asti. Pojat kävivät hakemassa jääkiekkomailoja Kilosta ja pommillahan sinnekin matkattiin.
Kaiholla muistipiiriläiset muistelivat Pitäjänmäen aseman ympäristön kauniita istutuksia. VR:llä oli oma taimitarha Nuppulinnassa ja omat puutarhurit, jotka huolehtivat istutuksista.
Porkkalaan menevien junien ikkunat peitettiin usein luukuilla jo Pitäjänmäen asemalla. Luomassa viimeistään junaan tuli venäläisiä sotilaita ja veturiksi vaihdettiin venäläinen veturi. Venäläisissä junissa ikkunat eivät olleet peitossa. Lapset vilkuttivat venäläisille sotilaille. Kun junat syystä tai toisesta seisoivat Pitäjänmäen asemalla, sotilaat tyrkyttivät pojille mahorkkaa. Venäläisissä tavaravaunuissa oli valtavat tynnyrit hapankaalia. Ja joissain junissa kuljetettiin myös pressulla peitettyjä tykkejä.
Kun Leo Salminen oli äitinsä ja pikkuveljensä kanssa kävelyllä Pitäjänmäen asemalla, seisoi asemalla venäläinen juna, joka oli menossa Porkkalaan. Helena-äiti puhui venäjää ja sanoi veturimiehille: ”Priveti Porkkala!”. Veturista tuli heti vastaus: ”Spasiba krásiva mátuska!”.
Eli äiti lähetti: ”Terveisiä Porkkalaan!” ja veturimiehet vastasivat: ”Kiitos, kaunis rouva!”.
Pitäjänmäki Muistelee 