Talosta ja talon tavoista
Asiakirjojen mukaan minut otettiin Pitäjänmäen Lastenkodin hoidokiksi helmikuussa 1950. Olin silloin neljä-vuotias. Äitini sairasti tuberkuloosia, isäni oli alkoholisti, lisäksi myös hänen vanhempansa olivat sairastaneet tuberkuloosia. Äidilläni ei myöskään ollut vakituista asuinpaikkaa.
Minut sijoitettiin Rösìin. Rös oli kaksikerroksinen rakennus. Sen erikoisuutena oli katoksellinen suuri ulkolepotila, johon oli sisäseinälle kiinnitetyt, alaslaskettavat rautasängyt. Päiväunia varten sängyt laskettiin alas. Patjat ja viltit otettiin viereisestä ulkokomerosta.
Talossa oli tupakeittiötyylinen suuri tila, jossa syötiin, leikittiin, ja osittain myös pukeuduttiin ulkovaatteisiin. Tämä siksi, että tila jossa vaatteita säilytettiin toimi myös pienen pottahuoneen jatkeena yhteispukeutumisen aikana: potalla käyminen ennen ulos menoa oli kaikille pakollinen toimi.
Pitäjänmäen lastenkodin Rös
Mainitusta pukeutumistilasta oli käynti suureen makuusaliin, pienempään lastenhuoneeseen, hoitajien (johtajattaren?) huoneeseen ja pieneen eteiseen. Eteisestä pääsi rappusia pitkin yläkertaan. Eteisestä pääsi myös ulos. Suuri makuusali oli pitkänomainen huone, jossa oli sängyt molemmilla pitkillä seinillä. Sängyt olivat metalliset, ja katosta roikkui valkoisia pallovalaisimia. Vastaavanlaisia sairaalahuoneita olen nähnyt vielä vuosikymmeniä myöhemmin sillä erotuksella, ettei kenenkään sängyn vieressä ollut pöytää. Sänkyjen jalkopäässä oli pieni palli, johon vaatteet iltaisin viikattiin. Valkoinen metallipotta oli jokaisella sängyn alla. Sänkyjen lukumäärä vaihteli jossain määrin, mutta lienee aina ollut toisella kymmenellä. Pienemmässä lastenhuoneessa oli neljä sänkyä.
Tarkka päiväohjelma
Lasten normaali päivä sisälsi seuraavat asiat:
- aamupuuro= kaurapuuro maitokalkkijauheen ja kalanmaksaöljyn kera
- aamu-ulkoilu noin 3 tuntia
- ateria klo 11
- päiväunet 12 – 13
- välipala = lämmintä maitoa ja voileipää
- iltapäiväulkoilu noin 3 tuntia
- ilta-ateria klo 16
- ilta-pesu, iltarukous ja nukkumaan.
Sunnuntaina nukuttiin hieman pidempään. Kaurapuuron sijaan oli kauravelliä maitokalkkijauheen ja kalanmaksaöljyn kera. Sunnuntaisin sai lämpimän maidon kanssa palan pullaa välipalalla. Sunnuntaisin myös iltapäiväulkoilu oli vähemmän järjestäytynyttä. Klo 2 alkoi vierastunti ja vieraita saaneet saivat viettää tuon ajan heidän kanssaan.
Kasvatus oli tiukkaa, hoito varmaa. Kanssaihmiset, niin lapset kuin hoitajatkin vaihtuivat tiheään. Vanhempia ei saanut puhutella, peiliin ei saanut katsoa, pakkoliikkeet kiellettiin (esim. itsensä heijaaminen). Omalla kohdallani uskon reagoineeni tilanteeseen muuttumalla mahdollisimman huomaamattomaksi. En muista kuulleeni, että kenellekään lapsista olisi kerrottu heidän tilanteestaan. Tavallista oli kuitenkin valheellinen lupailu: ”Jos olet kiltisti, voit vaikka päästä kotiin.” Koin siis itseni ja muiden lasten kohtelun hyvin epäoikeudenmukaiseksi, enkä koskaan odottanut keneltäkään mitään. Puhtaus oli aina tärkeää: aina pestiin ja puunattiin.
Kirkkovuosi toimi vuodenkierron runkona. Jumalanpalveluksessa käytiin viikoittain. Jotain erilaista järjestelmässä oli joulun lähestyessä: joulun odotus lämmitti mieltä.
Elämää Lyckebossa
Helmikuussa 1953 minut siirrettiin Lyckebohon, joka sijaitsi Rösin vieressä kallion päällä. Kiipesin usein kalliota pitkin sinne. Lyckebon lapset olivat hieman vanhempia, siis ainakin nuorimmista katsoen kuin Rösin lapset. Oman muistini mukaan Lyckebon johtajatar Irja Salonen oli myös Rösin vastaavana.
Pitäjänmäen lastenkodin Lyckebo.
En saa millään palautettua mieleeni ensimmäisen kouluvuoteni koulumatkoja. Kävin ruotsalaisessa koulussa, kunnes uusi koulurakennus valmistui pidemmän matkan päähän. Joka tapauksessa koulumatkat tehtiin kävellen.
Ensimmäinen opettajani oli Julia Kauppila. Minulla on yksi luokkakuva luultavasti lukuvuodelta 1956 – 57. Luokanopettaja oli tuolloin Taavi Antikainen. Olen riipustanut kuvan taakse poikaoppilaiden nimiä, mutten yhtään tytön nimeä. Ylöskirjoitetuista nimistä ei ole paljon iloa, kun en pysty yhdistämään niitä kuvan oppilaisiin. Luultavasti olin luokkalaisilleni vain ”se lastenkotilainen”. Opettajat puolestaan hoitivat viestintänsä minua koskien ilmeisesti suoraan lastenkodin kanslian kanssa.
Elämästäni Lyckebossa muistan selkeimmin sen, miten aina yritin saada itselleni työtä. Tiedän jopa kitkeneeni lähistöllä olevan talon porkkanamaita. Tämä tapahtui tietysti salaa lastenkodilta. Ko. Talossa juoksenteli kanoja pihalla. Puutarha-asioista myöhemmin elämässäni innostuneena ihmettelen, mitä minä mahdoin penkeistä kitkeä, ja mitä sinne jättää.
Koohomperoita
Lyckebota lämmitettiin koksikaminalla, joka sytytettiin ensin puilla. Muistan miten olin mielessäni loukkaantunut, kun en saanut kantaa koksia tai puita liiteristä kaminalle. Tyyne-tädin muistan joskus sallineen sen. Tyyne-täti oli ronskin sorttinen ihminen, joka keksi nimitellä villeimpiä lapsia ”koohompereiksi”. Tyyne-tädin lisäksi on mieleeni jäänyt Lempi-täti. Hänellä oli Raimo niminen poika, ja hän asui poikansa kanssa ”isolla puolella”. Hänen huoneessaankin muistan joskus vierailleeni. Huone sijaitsi ”ison puolen” toisessa kerroksessa ompelimon vieressä.
Lempi Oksa, Irja Salonen tai kukaan muukaan hoitopuolen ihmisistä ei koskaan tullut minulle läheiseksi. Sen sijaan tunsin outoa vetoa Signe-tätiin, joka hääräsi ”ison puolen” keittäjä-kokkina. Signe-täti ei varmasti aavistanut, miten hän kerran pahoitti mieleni: ”Karita. Sinähän tykkäisit maalata! Istupa tuohon penkille, niin saat maalata.” Olin pakahtua jännityksestä. Hetken päästä sain syliini kahvimyllyn. Signe-täti oli ruotsinkielinen, ja nautti keksimästään sanaleikistä – hän oli aikeissa keittää päiväkahvit, ja tarvitsi jauhajan.
Lastenkodin lapsia Tonttulassa
”Isolta puolelta” haettiin lämpimät ruoat alumiinikerroskattiloissa ja emaloiduissa ämpäreissä. Vastaleivotut hiivaleivät, näkkileivät, ja kerran viikossa pullapitkot kuljetettiin kangaskasseissa. Ruoan, etenkin leivän kantamisessa minun annettiin auttaa. ”Ison puolen” vieressä oli muurattu pesutupa, jossa tavallisesti työskenteli yksi pesijä. Pyykkituvassa oli sementistä valetut liotusaltaat, alta puilla lämmitettävä pata sekä suuri metallirumpu kuivaukseen. Hevosmies Hannes kuljetti hevosensa Sällin kanssa pyykkikuormia kotien – pesulan – ja erillisessä liiterirakennuksessa sijaitsevan- mankelin välillä.
Mankeli oli nykykatsannon mukaan valtavan kokoinen. Se ulottui liiterirakennuksen yläosassa sijaitsevaan pyykin kuivatustilaan siten, että sen lattia puuttui mankelin kohdalta kokonaan. Mankeloinnista syntyi aikamoinen kirskunta, kolina ja pauke. Laite oli mitä ilmeisimmin myös vaarallinen, koska liiteriin ei saanut mennä mankeloinnin aikana.
Sisar Annan mehiläiset
Sisar Lydia on jäänyt mieleeni ihmisenä, joka oli aina ystävällinen. Saattaa jopa olla, että hän on puhutellut minua ilman kasvatuksellisia motiiveja. Sisar Lydia asui kyläkirkon yläkerrassa, ja hän oli aina lähellä kirkon tapahtumien aikaan. Pastori Kuosmasen olemus on jäänyt myös mieleen rauhallisen hillittynä. Niinpä aikamoisen vastakohdan koin kuullessani hänen rouvansa puhuvan korkean kimeällä äänellä.
Tuolloisesta lastenkodin johtajattaresta, sisar Annasta mielikuvani on hieman ristiriitainen. Sisar Anna oli olemukseltaan iso ja etäinen. Käydessäni ”isolla puolella” hännystelemässä Signe-tätiä, näin silloin tällöin myös vilauksen sisar Annasta. Hän ei kuitenkaan ollut huomaavinaan minua. Minä olin kuitenkin erityisesti kiinnostunut hänen mehiläisharrastuksestaan. Pysähdyin aina tarkkailemaan hänen toimiaan, jos hän oli pesiään hoitamassa. Mustaharsohattu päässään ja savua tupruttava kannu kädessään pesältä toiselle kulkiessaan hän oli kiehtova ja mielikuvitusta ruokkiva näky. Muistan ihan tosissani miettineeni, miksi hän oli valinnut diakonissan uran (tuolloin ura merkitsi myös elämistä vain seurakunnalle ja Jeesukselle).
Kiehtovat Kikrun kalliot
Kikrun kalliot ovat kiinteä osa lapsuuttani. En pysty selittämään, mutta vaikuttaa siltä, että vietin paljon aikaa aivan itsekseni. Päivittäisten ukoiluaikojen sisältönä olivat myös kävelyretket lähiympäristössä. Varsinkin marjojen poimintaa harrastettiin lähimetsissä. Joka tapauksessa koin ilmeisesti ympäristöni turvalliseksi ja kiertelin maisemissa. Muistan puurakenteisen näköalatornin, juoksuhaudat, suojaisat kallion kolot ja pommisuojien sisäänkäynnit. Myös kallion alapuolelta kantautuvat mustalaisten elämänmenoäänet kuuluivat asiaan. Mustalaisleiri ei kuitenkaan kiinnostanut, sitähän käytettiin ajan tyyliin pelotteena: ”Jos et nyt ole kiltisti, niin annan Sinut mustalaisille.” Ja toden totta kaikkien noiden tummatukkaisten ihmisten joukossa liikkui pieni vaaleatukkainen tyttö.
Nimetön hiekkatie jollaisena Kyläkirkontie kaartui Elannon takaa opaskoirakoululle ja edelleen mustalaisleirin ohi johti Kikrun kallion alapuolitse pienenä polkuna Sälli-hevosen tallin ohi suoraan Kullantöyryn ja Lyckebon piha-alueelle. Reitti oli tuttu yhteisiltä kävelyretkiltä. Lisäksi myös Rösistä pääsi polkua pitkin tälle reitille. Lyhin reitti Rösin ja Lyckebon välillä kulki kallioreittiä.
Lyckobyn itäreunastan rappusilla. Vaaleatukkainen neito-ikäinen Karita kuvassa oikealla.
Kesäviikonloppuisin minun ei kannattanut käyskennellä Kikrun kallioilla (halusinhan olla yksin) silloin siellä saattoi nähdä muitakin: joko kulkijoita tai suojaisiin paikkoihin asettuneita pariskuntia.
Minulla oli myös muuta mietittävää sunnuntaisin: Äitini oli käynyt minua yhden kerran katsomassa lastenkodissa oloni aikana. Hänen käyntinsä ihanuus sai aivan yllättävän sävyn, kun hänen lähdettyään minulta tivattiin, missä äitini oli polttanut tupakkaa. Äitini oli tullut saastuttamaan heidän puhtaan lintukotonsa! Se oli totta. Vaikken tuolloin tiennyt mitään tupakoinnin paheellisuudesta (on muuten yläluokan levittämä tapa Suomessa), niin ymmärsin suojella itseäni ja mahdollisen seuraavan vierailun sattuessa olla Turuntien varressa linja-autoa vastassa. Muistan viettäneeni vuosien ajan sunnuntai-iltapäivät itkien ja linja-autoa odotellen.
Puutarhakylän tunnelmaa
Vuonna 1958 syksyllä ollessani miltei 13-vuotias pääsin lastenkodista äitini ja hänen uuden miehensä kanssa asumaan Hakaniemeen. Pitäjänmäki on ollut koko tähänastisen elämäni vaikutusalueella (tai ainakin sen perifeeriassa). Olen mm. viettänyt yhden ihanan sunnuntai-iltapäivän silloisen poikaystäväni kanssa vain muutaman vuoden kuluttua Pitäjänmäeltä lähdön jälkeen Pitäjänmäellä. Myös Marian-Baarissa olen poikennut useasti 1960-luvulla. Tuolloin istuttiin poikittain moottoripyörän satulassa kapea teryleenihame päällä ja huivi tupeerattujen hiusten suojana.
Minun tuntemassani Pitäjämäessä oli puutarhakylän tunnelmaa, vähän ihmisiä ja talvella kovat pakkaset. Kun Kyläkirkontien jatkona kaartuvaa Eljaksentietä laskettiin mahakelkalla kohti Marian-Baaria, eivät autot, ihmiset tai hevoset häirinneet vauhtia. Kelkan rautoihin satutetut kielet tai huulet olivat mäenlaskun ainoa haitta ja tietysti myös joskus aivan märät lapaset.
Henrikintien keskivaiheilla – suunnilleen juuri metsälinjassa Marian-Baarin alakulmalta – oli maitokauppa. Muistan sitä käytetyn ennen kuin asiat hoidettiin LIHAA-KÖTT -liikkeessä Bio Rein alapuolella. Siellä asioin Signe-tädin lähettämänä.
Pitäjänmäki Muistelee 