Arvid Aleksander Åström nimitettiin 18.6.1919 kirjuriksi Sockenbackan rautatieasemalle. Paikkakunta oli ruotsinkielinen ja nimikin oli ainoa käytössä oleva. Pitäjänmäen asemarakennus rakennettiin vuosina 1901 – 1903 ja samaan aikaan valmistui rata Helsingistä Turkuun.
Pitäjänmäen asemalla oli työssä asemapäällikkö, kirjuri, kaksi sähköttäjää ja kolme asemamiestä. Koska liikennettä oli ympäri vuorokauden, asemalla piti olla aina jonkun yölläkin työssä. Koska asemapäällikkö ei ollut yövuoroissa, joutui kolme muuta virkailijaa vuorottelemaan ja näin yövuoroja tuli joka kolmas yö.
Kaukojunat ohittivat aseman pysähtymättä, mutta paikallisjunia kulki melko tiheään ja ne pysähtyivät joka asemalla Kirkkonummelle asti. Työläisjunat liikennöivät aamulla varhain vieden työläisiä aikaisiin vuoroihin. Tavarajunia kulki läpi yön, sillä tavaraliikenne hoidettiin etupäässä rautateitse.
Åströmin talo aseman vieressä
Isälle evästä portterilla
Koska työstä ei voinut poistua virka-aikana, vietiin isälle usein ruoka ns. portterilla. Siinä oli kolme astiaa päällekkäin ja niitä yhdisti kantoteline. Isän työhuone asemalla herätti määrätynlaista kunnioitusta. Siellä oli monenlaisia laitteita eikä sinne voinut poiketa ilman tärkeää asiaa. Kerran isä oli juuri kääntämässä vaihteita, kun vein hänelle ruokaa. Sain luvan yrittää, mutta enhän saanut kampea liikkumaan ollenkaan. Tämä käsivoimin tehtävä työ oli erittäin raskasta.
Kotimme oli hiukan erillään asemarakennuksesta, pienen mäen päällä. Naapurina oli asemamies Peltonen, jolla oli suuri perhe. Peltosen setä tuntui olevan aina hyvällä tuulella. Hän veisti minulle ladoista ensimmäiset sukseni. Olin ehkä 5-6 -vuotias. Oikeat sukset sain mentyäni kouluun. Ensimmäiset sukseni katkesivat ja itkeä vollottaen nousin mäkeä kotia kohti laudankappaleet sylissäni. Ehkä hieman pelkäsinkin, mitä kotona sanotaan. Näin ikkunassa isän kasvot. Ja mitä ihmettä! Isä nauroi.
Eila Åström
Oma koulu suomenkielisille lapsille
Pitäjänmäellä ei ollut vielä suomalaista kansakoulua ja kun oma tytär tuli kouluikään, isä ryhtyi muutamien muitten kanssa puuhaamaan koulua. Seuraavanlainen ilmoitus jaettiin suomenkielisiin koteihin:
Suomalaisen kansakoulun saamista paikkakunnalle voidaan pitää merkittävänä tapahtumana. Koulu toimi ensimmäisen vuoden väliaikaisesti vanhassa puurakennuksessa. Oppilaita tuli heti aluksi yllättävän paljon. Uusi punatiilinen koulurakennus valmistui pian ja siinä oli kolme luokkahuonetta.
Koulua rakennetaan talvella 1926
Uuden koulun vihkiäiset 1926
Aloitin koulunkäynnin syksyllä v. 1923. Matkaa kouluun oli kilometrin verran ja kuljin sen aina yhdessä luokkatoverini Lahjan kanssa.
Pitäjänmäen kansakoulun oppilaita 1923, opettaja Lempi Ahtio
Kun Eila aloitti koulunkäyntinsä, omaa suomenkielistä kansakoulua ei vielä ollut. Koulua käytiin Konalantien varrella olevassa puuhuvilassa, vastapäätä ruotsinkielistä kansakoulua.
Isän allekirjoittama todistus toiselta luokalta
Pikkuveli joululahjaksi
Lahja oli vähän aikaisemmin saanut pikkuveljen ja niin minäkin rupesin vaatimaan itselleni veljeä joululahjaksi. Siskoa en huolinut.
Minut oli viety jouluksi sukulaisiin Perniöön. Muistan hyvin, missä kohtaa maalaistalon salia seisoin, kun isä tuli onnellisena luokseni ja sanoi: ”Joulupukki on tuonut sinulle pikkuveljen.” Vastasin mahtavana: ”Kyllä minä sen tiesin, kun mä kerran pyysin.” Veljeni syntyi 23.12.1923 ja sai nimekseen Esko Aleksanteri. Nimi Aleksanteri oli jatkunut suvussa isoisän isästä Aleksander Åströmistä lähtien.
Åströmin perhe
Äidin voileipiä papeille
Pitäjänmäelle valmistui ensimmäinen Helsingin ympäristöön rakennettu hirsinen pikkukirkko v. 1929. Diakonissalaitos lahjoitti tontin kirkkoa varten. Isä oli innolla mukana asiassa. Hän oli kirkkotoimikunnan puheenjohtaja kirkon isäntä. Vähintään kerran kuussa kävivät Helsingin pitäjän kirkon papit pitämässä kirkonmenot. Papit pistäytyivät usein kahvilla meillä ja olivat kiitollisia äidin tarjoamasta suolapalasta. LINKKI
Kun Esko aloitti koulunsa v. 1930, oli vaikea pula-aika. Hän muistaa, miten koulun takana oli miehiä hätäaputöissä tekemässä kalliosta sepeliä. Ruoan pyytäjiä kulki ovelta ovelle. Kerran kolkutti oveamme hattupäinen kalpea mies ja pyysi ruokaa. Äiti antoi hänelle voileipiä ja mukillisen piimää. Mies istui rapulla ja söi siinä. Joskus saattoi ojassa nähdä poisheitettyjä makkaravoileipiä. Tällaiset kerjääjät olisivat ilmeisesti halunneet vain rahaa.
Suomessa oli vallalla kieltolaki vuosina 1919 – 1932. Esko näki pikkupoikana univormupukuisen poliisin vievän tummaan ulsteriin pukeutuneen miehen aseman makasiiniin ja tekevän ruumiintarkastuksen. Mieheltä löytyikin ”varpuseksi” kutsuttu ruumiinmukainen pirtukanisteri. Se pantiin pöydälle. Tällaisia kanistereita löytyi myös tyhjinä ojista. Ne oli luultavasti tuotu Virosta. Vuonna 1932, jolloin kieltolaki oli jo kumottu, alkoi löytyä tyhjiä Karhu-viinapulloja, joissa oli karhun kuva.
Zeppelin kävi Helsingissä
Graf Zeppelin sikarinmuotoinen ilmalaiva vieraili Helsingissä syksyllä 1930. Ihmeteltiin, miten niin suuri ja raskas esine voi nousta ilmaan. Siinähän oli sisällä salonki, jossa oli piano. Lentokoneetkin olivat siihen aikaan vielä melko heiveröisiä. Ihmiset riensivät joukolla katsomaan tätä ihmettä Helsinkiin, jonne sen piti laskeutua. Meitä pitäjänmäkeläisiä meni korkealle kalliolle, mistä sen saattoi hyvin nähdä. Oli hienoa katsoa, miten se arvokkaasti ja hitaasti lipui ohi. Tuulen vuoksi se ei kuitenkaan voinut laskeutua Helsinkiin ihmisten suureksi pettymykseksi.
Zeppelin Helsingissä 24.9.1930
Esko oli korkeassa kuumeessa eikä voinut tulla kanssamme kalliolle. Esko muista miten äiti oli kovasti touhuten tullut kamariin viltti kädessään ja käärinyt sen Eskon ympärille. Ja niin oli menty kylmään vinttikamariin ja Zeppelin oli näkynyt selvästi ikään kuin paikallaan seisovana. Tällaista sensaatiota osattiin jo silloin käyttää myös kaupallisesti hyväksi. Muun muassa Zeppelin-mallisia kynänterottimia oli ollut kaupan.
Lapuanliikkeen ohrapuuroa
Lapuanliikkeen kannattajat alkoivat kapinaliikkeen Mäntsälässä helmikuun lopulla vuonna 1932. Ilmapiiri oli äärimmäisen jännittynyt. Tarvittiin nopeaa iltapäivälehteä välittämään oikeita tietoja tilanteessa, jossa huhut maassa levisivät kulovalkean tavoin. Vallankaappauksen uhka synnytti Ilta-Sanomat, jonka ensimmäinen numero ilmestyi helmikuun 29. päivänä 1932.
Kireän tilanteen laukaisi Ukko-Pekan, presidentti Svinhufvudin isällinen radiopuhe, jossa hän kehotti aseistautuneita suojeluskuntalaisia palaamaan koteihinsa.
Pitäjänmäen kansakouluun oli majoitettu sotaväkeä ja oppilailla oli lomaa. Kun sotilaat lähtivät pois tilanteen rauhoitettua, oli koulun keittolassa jäljellä paljon paksua ohraryyneistä valmistettua puuroa. Se jaettiin taloudellisesti heikossa asemassa oleville perheille ja lapset saivat viedä sitä kotiinsa.
Juoksuhautoja ja tykkiteitä
Ensimmäisen maailmansodan ajoilta oli Helsingin ympäristössä paljon juoksuhautoja, joiden yli usein joukolla hyppäsimme. Leikki ei ollut aivan vaaratonta, mutta en muista, että pahempia haaveita olisi sattunut. Metsissä oli myös kivettyjä tykkiteitä. Näitä pitkin oli hyvä hiihdellä.
Ohitimme joskus synkän kuusikon keskellä olevan punaisten haudan. Se oli hoitamaton ja se peloitti meitä. Siinä oli vain kivi, jossa ei ollut yhtään nimeä. Kun kerroin tästä haudasta isälle, hän sanoi: ”Siellä on monen lapsen isä haudattuna. Ei heitä saa tuomita.” Isä oli luonteeltaan sovinnollinen ja tämä vastaus poisti minulta pelon hautaa kohtaan. Nykyään hauta on hoidettuna ja se sijaitsee lähellä Pohjois-Haagan asemaa.
Soutuveneretkillä
Perheemme kesänviettoon kuuluivat venematkat. Meillä oli soutuvene Munkkiniemen rannassa pienessä laiturissa, missä oli monien muidenkin veneitä. Kuljimme jalan matkan Pitäjänmäeltä Munkkiniemeen peräkanaa marssien. Matkaa oli noin 2-3 kilometriä. Emme me lapset aina olleet kovin innostuneita retkistä, mutta emme voineet poiskaan jäädä.
Isä souti venettä ja ylitimme Laajalahden ja sitten eteenpäin johonkin pikkusaareen, jossa ei ollut kylttiä: ”Yksityinen, maihinnousu kielletty”. Mitään Dipolia ei vielä ollut. Rannat olivat suureksi osaksi asumattomia.
Meidän saarillamme oli nimet. Oli Lehmäsaari, koska kerran olimme nähneet siellä lehmän, oli Palmusaari, koska jotkut puut, luultavasti lepät muistuttivat hiukan palmuja kaukaa katsottuna. Meillä oli eväät mukana ja nautimme ne aina jossakin saaressa.
Toisinaan menimme Seurasaareen, jonka rannoilla oli niin tiukka kuri, ettei saanut oleilla uimapuvussa, vaan piti olla kunnon vaatteet yllä. Saaren vahti kerran huomautti, kun Eskolta, joka oli vielä pikkupoika, oli hiukan vähennetty vaatteita.
Stoijalaista ja nelimaalia
Kotimme lähellä oli aukea, jota kutsuimme ”plaaniksi” ja jolla pelasimme pallopelejä. Aluksi oli yksinkertaisempi peli, jota kutsuimme ”stoijalaiseksi”. Siinä pallon käsiinsä saanut huusi ”stoj” ja kaikkien piti pysähtyä. Leikissämme oli mukana myös venäläinen poika, jota kutsuimme Koljaksi. Pitäjänmäellä oli näihin aikoihin venäläisiä emigrantteja asumassa.
Myöhemmin pelasimme neljää maalia ja muita pelejä. Joukossa oli joskus kaksi Hannesta, joista nuorempaa kutsuimme pikku-Hanskiksi. Hän oli aikamoinen pelleilijä ja kun kuulimme hänen siirtyneen keskikoulusta Näyttämöopistoon (teatterikoulun silloinen nimi), niin tuumasimme, että sinne hän hyvin sopiikin, että se oli oikea ratkaisu. Hänestä tuli näyttelijä Hannes Häyrinen.
Kansallisteatterissa
Kun enot Perniöstä tulivat käymään meillä, niin ohjelmana oli aina teatterissakäynti. Mieluiten mentiin katsomaan kotimaisia huvinäytelmiä ja jos pääosassa vielä sattui olemaan joku tunnettu näyttelijä, kuten esimerkiksi Aku Korhonen, niin nautinto oli sitä suurempi.
Näytännön loputtua meillä oli aina kova kiire junalle ja niinpä isä oli pyytänyt vaatteitten vastaanottajaa panemaan takkimme valmiiksi johonkin penkille, jotta saimme ne nopeasti ennen tungosta. Matka asemalle Kansallisteatterista ei onneksi ollut pitkä. Nämä teatterissa käynnit ovat jääneet mieleeni kiehtovina, jännittävinä tapahtumina. Teatteri-innostus on säilynyt läpi elämän.
Varhaisin teatteriin liittyvä muisto on kuitenkin seuraavanlainen: Olin noussut vanhempieni kanssa paikallisjunaan ja kuljimme pitkin käytävää. Minulta putosi kukkakimppu kädestä, kukat olivat sinisiä, ehkä sinivuokkoja. Eräs hieno vanha herra nosti kukat, antoi ne minulle ja sanoi kohteliaasti: ”Pikkuneiti pudotti nämä kukat”. Vanhempani pyysivät minua kauniisti niiaamaan ja kiittämään ja kertoivat minulle sitten myöhemmin, että tämä setä oli Kansallisteatterin kuuluisa näyttelijä Adolf Lindfors.
Myrskyssä Valamosta Sortavalaan
Rautatieläisenä isä sai vapaalippuja myös perheelleen. Niinpä matkustimme ahkerasti, usein koko perhe, toisinaan isä jommankumman meistä lapsista kanssa. Isä piti tarkkaa kirjanpitoa perheen menoista. Häneltä on säilynyt vihko, jossa on muun muassa merkintä: Valamon matka v. 1920. Olin silloin neljävuotias enkä muista matkasta muuta kuin hirven myrskyn palatessamme Valamosta Sortavalaan.
Vanhempani tulivat laivan pienestä salongista kannelle kuten muutkin matkustajat. Penkeillä, jotka kulkivat laivan pituussuuntaan seinää pitkin, ei enää pysynyt istumassa. Vesi loisti kannelle ja ihmiset koettivat jotenkin pysyä paikoillaan. Valamon laineet ovat jyrkkiä ja korkeita, koska sen vesi on makeata. Onnellisesti sentään pääsimme rantaan.
Viipurin lumoissa
Tein isän kanssa kahdestaan 1933 matkan, jonka aikana pysähdyimme Viipurissa vajaaksi vuorokaudeksi. Seuraavassa päiväkirjastani otteita (oikeastaan kuviteltu kirje serkuilleni Sirkalle ja Hilkalle): ”Vietimme Viipurissa vain yhden iltapäivän, mutta sen sitä sisältörikkaamman. Olen suuresti ihastunut Viipuriin. Ainakin kesällä se on vilkas ja vaihteleva.”
Puistoja on paljon ja ne ovat suuria ja viihtyisiä. Kuuluisin on Monrepon puisto, jonka on rakennuttanut joku kenraalikuvernööri. Menimme sinne linja-autolla ja takaisin kävelimme. Puisto oli laaja, hauskoja teitä kierteli taajassa ja huvimajoja siellä täällä. Aivan puiston vieressä on ns. Hautaussaari, joka muistuttaa suuresti Kuoleman saata.
Seuraava pääpaikka oli Papulan mäki. Siellä on näkötorni ja Matkailijayhdistyksen maja. Käytyämme näkötornissa söimme teeillallisen majassa. Ihan vieläkin värisyttää kun ajattelen tätä hetkeä. Istuimme ulkoparvekkeella toisessa kerroksessa. .. Viipurin kaupunki oli edessämme kapean salmen toisella puolen. Nautin täysin siemauksin katsellessani hämärässä illalla valaistua Viipuria ja kuunnellessani torvisoittokunnan soittamia Zigeuner, Du hast mein Herz gestohlen ja Liebe war es nie. Ne ovat verrattomia näin soitettuna.
Emme me tyytyneet tähän, vaikka kello oli jo 22. Raitiovaunulla suoraa päätä kuuluisaan Pyöreään Torniin, toiseen kerrokseen kahvilaan ja vanhanajan mukaisesti puettu neitonen toi meille kahvin. Hänellä oli korkea kaulus ja puhvihihat, puku vartalon kohdalta aivan tiukka ja siitä alaspäin vapaasti putoava.
Torni näkyi olevan etupäässä Viipurin kerman kohtaamispaikka. Yhtäkkiä pyrähtivät oopperan tanssijat Lucia N(ifontowa) ja Arvo Martikainen. He esittivät pirteän kaksintanssin. Tämän jälkeen läksimme hotelliimme.
Teetä munkkikammiossa
Jatkoimme matkaa Sortavalaan ja sieltä Valamoon. Saaren monet kappelit ja kirkot, joukossa Jerusalem ja Getsemane-nimiset, kapeat salmet, joita myöten moottoriveneretkemme kulki, tekivät syvän vaikutuksen meihin. Tutustuimme retkemme opasmunkkiin ja hän kutsui meidän juomaan teetä munkinkammioonsa.
Isä puhutteli munkkia venäjäksi ja tämä innostui tästä puhumaan pitkät jutut myös venäjäksi. Isän täytyi kuitenkin myöntää, ettei hän enää saanut selvää venäjänkielisestä puheesta. Tämä munkki oli luostarin taloudenhoitaja eikä ollut niin sidottu sääntöihin kuin muut. Hänelle tuli mm. Suomen Kuvalehti ja Uusi Suomi ja asunto oli mukava, ei mikään koppi.
Valamosta olen kirjoittanut päiväkirjaani: ”Matka on tähän asti ollut hurmaava; isukki on hurjan kultainen ja minä nautin”. Kuten edellä olevista kuvauksista käy ilmi, isä osasi ottaa huomioon nuoren toiveet ja mukautua niihin. Hän ei komentanut eikä vaatinut, kaikki sujui muutenkin hyvin. Matkamme jatkui vielä Suojärvelle lähelle rajaa ja sitten Jyväskylän kautta kotiin. Oli yllätys minulle löytää vuosikymmenien takainen päiväkirja, jonka olemassaolon olin täysin unohtanut.
Isä matkusti pitkin Eurooppaa
Perhe matkusti yhdessä Aavasaksalle asti katsomaan kesäyön aurinkoa. Se ei kylläkään suvainnut näyttäytyä. Kesämatkat tehtiin aina sukulaisiin Perniöön ja isän sisaren Ellenin luokse heidän kesäasunnolleen Luonnonmaalle. Sieltä on jäänyt mielen iloinen serkkujoukko ja meren läheisyys.
Isän monet ulkomaanmatka ovat asia erikseen. Jo vuonna 1913 hän teki matkan Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Samoihin maihin hän teki edustusmatkan 1927 Rautatieläisten Raittiusyhdistyksen stipendillä. Tästä matkastaan hän kertoi kokemuksiaan ja havaintojaan mm. Rautatieläinen –lehdessä v. 1928.
Vuonna 1935 hän teki matkan Itävaltaan ja Unkariin, joissa maissa edusti taas Rautatieläisten Raittiusyhdistystä. Matkoilla oli mukana myös kaksi muuta rautatieläisten edustajaa, joista tuli isän ja myös meidän perheemme ystäviä.
Isä Arvi ja Esko
Monessa mukana
Kun isä täytti 50 vuotta 27.8.1934, asuimme vielä Pitäjänmäellä. Isä oli ollut yövuorossa ja nukkui parhaillaan, kun ikkunan takaa alkoi kuulua laulua. Koululaiset olivat opettajineen tulleet onnittelemaan isää, olihan hän edelleen kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja. Isän monien onnittelujen joukossa oli sähke Kosken Nuorisoseuralta, joka muisti entistä puheenjohtajaansa.
Lehdessä (yllä) oli isästä lyhyt artikkeli ja siinä oli mm. seuraavaa: ”Virkatoimiensa ohessa on häneltä riittänyt aikaa kunnalliseen ynnä muuhun toimintaan. Hän on mm. Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston jäsen, esikaupunkikomitean jäsen, Pitäjänmäen kunnallisen ja valtiollisen vaalilautakunnan puheenjohtaja, kunnan suomalaisen keskuskirjaston hallinnon jäsen. Hän on myös toiminut paikkakunnalla innokkaana Suomen Matkailijayhdistyksen asiamiehenä”.
Pitäjänmäki Muistelee 