Paikkaa ei voi sanoa kauniiksi. Talin kartanon horsmaa kasvava pelto, jota kynnettiin vain sen verran mitä kukin perunamaaksi oli vuokrannut. Peltoa ympäröi kolmiomaisesti yhdeltä sivulta invalidikylän neljän talon tonttirajat. Oikealla kolmion sivua rajasi Mätajoki 300 metriä yläjuoksun suuntaan ryteikköisine joenvarsineen. Kolmas sivu palasi metsäreunaista tykkitietä pitkin päättyen tonttirajojen vasempaan reunaan. Tykkitien varrella oli iso vänkkyräinen koivu, jossa oli mukava kiipeillä. Taisi meillä olla siellä jonkinlainen lavakin?
Kantasivun oikeassa kulmassa oli keskeneräisen Vihdintien sillan silta-arkut, vasemmassa kulmassa Suhosen ulkorakennus, jonka takaa lähti usein käytetty polku viereiseen metsään. Polkua pitkin lähdettiin myös kivisodan viimeiseen taistoon. Kolmion yläkärjessä oli tykkitien silta ja heinälato. Näillä kaikilla kohteilla ja koko alueella oli minulle ja kavereille lapsuudessa ja nuoruudessa suuri merkitys.
Napakelkka ja rautanaula
Talvisin rakensimme alueelle pihojen taakse lumilinnoja, jopa kaksikerroksisia. Siellä käytiin ajoittain ankaria lumisotia. Mätäjoessa luisteltiin ja plutailtiin. Teimme kerran napakelkankin. Eräänä talvena mummoni oli tekemässä kirveellä avantoa pyykin huuhtelua varten, kun hän putosi siihen. Jouduimme veljeni Reijon kanssa onkimaan hänen ylös.
Sieltä alkoi invalidien kilpaladut, joita olimme isän apuna tekemässä Kannelmäen metsikköön. Siellä oli kilpailun lähtö ja maalialue. Heinäladossa hypimme lapsena talvella voltteja tehden. Siellä menetin myöhemmin myös poikuuteni.
Keväisin tulvan aikaan teimme lauttoja, joilla seilasimme joessa. Kesäisin uimme silta-arkkujen välissä. Kerran Veljeni Reijon henki oli ollut hiuskarvan varassa hypeltyämme paaluilta paaluille. Reijon jalka lipesi ja suuri rautanaula repäisi nivukseen ammottavan haavan. Lääkäri oli sanonut että ”muutama milli syvemmälle niin sinä et olisi siinä enää”.
Kivisotaa reimarlalaisia vastaan
Keskeneräinen tie oli hiekkapohjainen, se oli meidän urheilukenttämme. Siellä hypättiin pituutta, korkeutta sekä seiväshyppyä. Naapurin Pena oli siinä haka. Golfia pelattiin omatekoisin mailoin. Pallot oli hankittu Talin golfkentältä. Siellä käytiin kivisodan loppunäytös Reimarlan kundeja vastaan, sota loppui kun sain lingolla heitetyn kiven päähän.
Veljeni Reijo sai siellä kerran teräväkärkisestä nuolesta sääriluuhun osuman. Nuoli oli niin tiukassa että vahva naapurin setä, jonka kävin hakemassa avuksi, sai kiskoa hampaat irvessä sitä irti.
Syksyisin oli perunanoston aika ja meillä oli vuokrattuna sieltä maata, koulusta sai siihen aikaan perunanostolomaa. Joskus kävi että räntää satoi niskaamme, ei se herkulta maistunut.
Turvallinen paikka
Olympialaisten 1952 ainoa tapahtuma, jota olin seuraamassa, oli meidän kohdalla Vihdintiellä maastoratsastuskilpailut. Sieltä löysin Helsingin XV Olympiadin emalisen rintamerkin, joka oli kuulunut F.I.E. joukkueen johtajalle. Se on minulla edelleen muistona tapahtumasta.
Kun Vihdintie oli asfaltoitu, piti Konalan suoralla kokeilla kuinka paljon veljeni moottoripyörä kulkee. Poliisit saivat Jukolan Raunen kiinni, kun hän pysähtyi porukan kohdalle. Toinen poliiseista otti Raunea tukasta kiinni ja läimäytti poskelle ja sanoi: ”Saatanan lättähattu, yritit karkuun”. Siinä tilanteessa oli porukan voima valttia, poliisit luopuivat syytteistä, todistajia oli liian paljon.
Miksi se paikka on minun mielestäni ”paras paikka Pitskussa” Olihan siinä lapsuuden ja nuoruuden koko kirjo ahdettuna pienelle alalle. Siellä kokoonnuttiin lapsesta asti kavereiden kanssa, siellä tunsi olonsa turvalliseksi. Se oli lähellä kotia, kun jotain vakavaa sattui tai nälkä yllätti.
Pitäjänmäki Muistelee 