Alkukesällä 1952 tapahtui tärkeitä asioita. Oppikouluun piti pyrkiä ja minä pääsin. Minä en kylläkään oikein tiennyt, mikä se oppikoulu on ja miksi sitä uutta koulua sanottiin tyttölyseoksi eikä kouluksi. Syksyllä minä kuitenkin siirtyisin Porin tyttölyseon oppilaaksi. Äitikin oli käynyt samaan koulua ja se tuntui kummalliselta.
Kaikkein tärkein asia sinä kesänä kuitenkin olivat Olympiakisat Helsingissä, ja sinne minä pääsin mukaan! Isä meni ”töihin” kisoihin koripallotoimitsijaksi. Vähän nuorempi sisareni Kirstikin tuli mukaan, mutta pikkutytöt jäivät fammun luokse siksi aikaa. Olympialaisista oli puhuttu tietysti keväällä jo monta kertaa koulussakin. Piirustustunnilla olimme piirtäneet ja värittäneet olympiarenkaat ja talvikisojen selostusta Oslosta olimme saaneet käsitunnilla kuunnellakin koulun keskusradiosta. Hakulinen voitti ja koko Suomen naisjoukkue.
Junamatka Helsinkiin
Isä oli matkustanut jo aikaisemmin, sillä koripallo-ottelut alkoivat jo ennen kisojen avajaisia. Hän lähetti kortin, jossa oli stadionin kuva ja siihen merkittynä meidän paikkamme katsomossa. Liput oli ostettu aiemmin keväällä. Me, äiti, Kirsti ja minä menimme junalla sitten avajaisiksi ja meillä oli eväät mukana.
Kaikkein jännittävintä junamatkan aikana oli se, että ihan oikea olympiaurheilija kävi meitä tervehtimässä. Oikeastaan hän oli isän ja äidin tuttava, mutta kyllä minäkin tiesin, että hän oli juoksija Ilmari Taipale. Ilmari oli komea mies ja minä muistin, että aikuiset joskus piloillaan ihmetelleet, ”kuinka Ilmarin harjoitusjuoksut osuivat usein juuri sopivasti teiden varsille siihen aikaan, kun puuvillatehtaan tyttöjen työvuorot päättyivät”. Oli Ilmari minunkin mielestäni mukavan näköinen, enhän minä enää ollut mikään pikkutyttö.
Pitäjänmäellä
Ennen kuin matkustimme Helsinkiin, isä asui yhteismajoituksessa konservatoriossa muiden toimitsijoiden kanssa. Sitten kun me tulimme, asuimme kaikki Annikki-tädin luona Pitäjänmäellä. Annikki-täti oli siellä Diakonissalaitoksen lastenkodin johtajattarena (kirjoittaa muistaa väärin, täti oli työntekijä, ei johtajatar). Lastenkodin pikkuvauvaosasto toimi vanhassa puutalossa, jonka yläkerrassa Annikki-tädillä oli asunto. Talossa oli paljon vauvoja, joita Kirsti ja minä saimme joskus käydä katsomassa. Annikki-tädillä oli lempivauvakin siellä. Vauvan nimi oli Jorma ja hänestä tuli myöhemmin ihan oikeasti Annikki-tädin oma poika ja meidän serkkumme. Kirsti ja minä emme olleet joka päivä kisoissa ja leikimme lastenkodin parvekkeella tai pihassa. Saimme lainata lelujakin. Kivoin oli pieni vauvanukke, joka ”oikeasti” joi tuttipullosta ja samantien kasteli kapalonsa.
Annikki-tädin kanssa käytiin joskus Pitäjänmäen aseman kioskilta ostamassa Pauligin kultamitalijäätelöä. Se oli hyvää, mutta lastenkodin maito ei ollut. Se oli keitettyä ja maistui kamalalta. Mutta muut maitoa ei ollut, joten sen piti kelvata. Minä suljin silmäsi ja pidin nenästä kiinni, kun nielaisin. Annikki-täti oli myös tutustunut Pitäjänmäen mustalaisiin, jotka kävivät joskus kysymässä neuvoja, koska hän oli sairaanhoitaja. Yhtenä päivänä lähdimme yhdessä vierailulle mustalaisten leiriin vähän matkan päässä oleville kallioille. Siellä oli hirmuisen siistiä minun mielestäni, polutkin oli lakaista ja meidän jalanjälkemmekin lakaistiin heti pois.
Eräänä iltana Annikki-täti otti Kirstin ja minut mukaansa elokuviin, kun äiti ja isä olivat jossakin poiss. Me näimme italialaisen filmin ”Polkupyörävara” Pitäjänmäen elokuvateatterissa. Se oli ihan kiva elokuva, mutta ihan kaikkea minä en kylläkään tainnut ymmärtää.
Kirstin kanssa me opimme kulkemaan ilman aikuisiakin bussilla Pitäjänmäelle. Ensimmäinen kerta kyllä vähän, pelotti. Äiti vei meidät Helsingissä oikeaan bussiin ja sanoi, että pitää istua ihan paikallaan, kunnes oikealla puolella näkyy Strömberg ja sitten seuraavalla pysäkillä pois. Me teimme niin kuin oli neuvottu, vaikka oli hieman kiusallista kuulla bussin täyttyessä mutinaa siitä, kun pikkutytöt veivät paikat aikuisilta. Mutta kun äiti oli sanonut, että pitää istua siihen Strömbergille asti!
Helsinkiin tutustumassa
Minä olin edellisen kerran käynyt Helsingissä ihan pienenä, enkä muistanut siitä paljon mitään. Nyt me kävimme katsomassa kaikenlaisia nähtävyyksiä ja isä sekä äiti ottivat valokuvia.
Eduskuntatalossa käynnistä muistan ne hienot kukkaistutukset edessä olevalla nurmikolla. Kukat oli istutettu olympiarenkaiden muotoon ja niiden värit olivat tietysti oikeiden renkaiden mukaiset. Kasvitieteellisessä puutarhassa oli jättiläislumpeita ja äiti kertoi niiden lehtien kannattavan vaikka pienen vauvan. Havis Amandaakin käytiin katsomassa sekä käveltiin muutenkin kaupungilla. Eräänä päivänä hotelli Vaakunan edessä oli hirveä tungos ja saimme kuulla, että Armi Kuusela oli tulossa ulos hotellista. Me emme kylläkään nähneet mitään. Tavaratalosta minä sain ostaa pienen saapaskorun, joka kiinnitettiin takin olkapäähän. Kirsti valitsi meritähden muotoisen rintakorun.
Mannerheimintiellä levähdettiin Marja-Liisa, äiti ja Kirsti
Suomenlinnan retken päätteeksi käytiin syömässä ravintola Walhallassa. Se oli hieno paikka, mutta syöminen oli tuskallista, kun en millään ollut saada pihviä leikatuksi. Se ei kylläkään johtunut osaamattomuudestani, niin kuin ensin vähän pelkäsin, vaan siitä, että pihvi oli hirveän sitkeä. Aikuisetkaan eivät voineet sitä kunnolla syödä. Sitä pihviä joutui odottamaankin vaikka kuinka kauan. Paljon kivampi oli syödä Hesperianpuiston kisaravintolassa, johon isällä oli ruokalippuja. Ravintolan lähellä Mannerheimintiellä myytiin myös kioskista Coca Colaa. Siitä jäi parhaiten mieleen vihreä pullo, joka piti palauttaa. Isä oli kuitenkin ottanut yhden pullon mukaan kotiin matkamuistoksi ja minulla oli sen tähden huono omatunto pitkän aikaa.
Kisatapahtumia
Avajaisissa isä ja äiti olivat ilman meitä. Siellä oli satanut kovasti ja tapahtunut välikohtaus, kun joku Barbara juoksi puhumaan mikrofoniin. Minä luin siitä lehdestä. Isä otti valokuvia, kun Paavo Nurmi sytytti olympiatulen ja kun tuli syttyi stadionin torniin.
Myöhemmin Kirsti ja minäkin pääsimme stadionille. Olavi Rinteenpää juoksi hienoksi neljänneksi ja koko katsomo huusi: ”Rinteenpää, Rinteenpää!” Kirsti ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys ja ihmetteli, miksi ihmiset tahtoivat juoksijoiden menevän enemmän rinteeseen päin. Aika kummallista minusta oli, kun aikuinen mies puhkesi itkuun voitettuaan juoksun. Iloinenhan kai olisi pitänyt olla, kun voitti ja vielä yllättäen. Hän oli hyvin pienikokoinen luxemburgilainen. Äiti sanoi, että itku johtuikin ilosta.
Kortti fammulle ja pikkusiskoille
Koripallo-ottelussa kerran hieman pelotti, kun Uruguay ja Argentiina pelasivat. Lopuksi nimittäin syntyi hirveä tappelu, jossa tarvittiin poliisiakin ja erotuomari kannettiin turvaan. Minä pelkäsin, että ne lyövät isääkin. Amerikkalaiset pelaajat olivat melkein jättiläisen kokoisia.
Uimastadionilla näimme kaunista vesibalettia. Tytöt uivat ja kelluivat ja sukelsivat erilaisissa kuvioissa ihan yhtäaikaa. Sielläkin sattui hassuja. Kun eräs nuori poika voitti kultamitalin, hänen isänsä ryntäsi katsomosta ja hyppäsi altaaseen onnittelemaan kaikki vaatteet päällään.
Äiti ja isä kävivät ilman meitä katsomassa vielä vesipalloa ja jalkapalloa ja nyrkkeilyä.
Kisoissa vieraili kuuluisia ulkomaalaisiakin. Minä kuulin puhuttavan Hollannin prinsessoista ja prinssi Philipistä, joka kävi syömässä siinä samassa Hesperianpuiston kenttäruokalassa kuin mekin. Isä otti hänestä valokuvan, kun hän oli kastomassa koripallo-ottelua. Argentiinalasilta urheilijoilta isä sai rintamerkin, jossa oli heidän presidenttinsä Juan Peronin ja hänen vaimonsa Evitan kuvat. Evitasta kyllä puhuttiin enemmän kuin presidentistä, sillä hän oli hyvin kaunis ja kuoli kisojen aikana.
Kotimatka
Siitä minä en muista mitään …
Muistot jälkikäteen aikuisen silmin
Perheemme asui Porissa ja kisamatka liittyi olennaisesti isäni voimistelunopettaja Erkki Lehdon työtehtäviin olympialaisissa. Hän osallistui aktiivisesti kaupungin eri urheiluseurojen toimintaan ja kuului SVUL:n Satakunnan piirin valitsemaan, kisoihin lähetettävään koripalotoimitsijoiden ryhmään. Äitikin lähti mukaan historiallista tapausta todistamaan ja mukaan pääsimme sitten myös sisareni ja minä nelilapsisen katraamme vanhimpina. Jako eri tilanteissa ”isoihin” ja ”pieniin” tyttöihin oli vallitseva koko lapsuutemme ajan. ”Isoihin tyttöihin” kuulumisesta oli joskus – kuten nyt matkalle päästessä – etua, joskus taas ei …
Matkalle mukaan pääsy oli jo sinänsä jännittävää. Kisat tulivat sen ikäiselle ikään kuin ”kaupan päälle” ja olivat vain osa elämyksistä. Toki olin tietoinen itse olympialaisista, muistan liehuvat liput, vieraiden kielten sorinan ja ulkomaalaiset sekä tietysti itse kisatapahtumat. Nimet Zatopek, Mimoun, Bathel ja Sylvi Saimo sekä myös Evita Peron tai ”Rauhanenkeli” jäivät mieleen juuri noilta päiviltä, samoin tietysti junassa tapaamamme juoksija Ilmari Taipale, joka ei sitten varsinaisessa kilpailussa menestynytkään odotetulla tavalla. Hän edusti porilaista RU-38 –seuraa ja oli suomalaistoivo kisoissa aiemmin juoksemiensa ennätysten valossa, mutta talvella saamansa vamman takia ei sitten yltänyt parhaimpaansa.
Yhtä voimakkaasti Helsingin olympiakisat kuitenkin tuovat mieleen kaiken muun matkan aikana koetun. Näissä muistoissa Stadionin valkoinen torni, kilpailujen jännittävä tunnelma sekä kannustusta huutava yleisömassa ovat tasavertaisia Pitäjänmäen vanhan puuhuvilan auringolta tuoksuvan verannan, päiväunia nukkuvan lastenkodin vauvarivistön ja heidän kohtaloonsa tuntemani hieman ahdistavan säälintunteen kanssa.
Pitäjänmäki Muistelee 