Urheiluahan koko lapsuus on, leikkimielistä kisailua toisten poikien kanssa. Vakavammin siihen ryhdyttiin kun aloitettiin käynnit urheilukentällä. Sinne mentiin invalidikylän kavereiden kanssa aluksi tutustumaan touhuun. Siellä pyöri koulukavereita ja samalla tutustui uusiin kavereihin, jotka asuivat Mäkkylän seudulla ja kävivät koulua Leppävaarassa.

Kentällä meitä innosti Fredrikssonin Allan, meille pojille vain ”Altsu”. Altsu jaksoi touhuta meidän nuorten kanssa. Oli kiva ja jollain lailla turvallinen olo, kun kentällä oli joku tuttu vanhempi henkilö. Siitä sitä alettiin pikku hiljaa juoksemaan, hyppimään ja heittämään kiekkoa tai keihästä. Altsu sai meidät juoksemaan 60 metriä helposti. Hänellä oli sekuntikello, jolla hän nappasi aikoja. Aika oli meistä tärkeä, koska siitä saattoi verrata kaverien aikoja ja seuraavalla kerralla tuliko parannusta juoksuun. Paljain jaloin sitä siihen aikaan juostiin radalla ja hypittiin, muuten käytettiin matalia sinisiä tennareita.

Syksyllä aloitettiin Työväentalolla jumppaharjoitukset. En vielä silloin tullut mieleen, että täällä viettäisin hääni 12 vuotta myöhemmin. Vuonna 1945-46 harjoiteltiin koululla koko talvi ohjelmaa TUL:n liittojuhliin. Välineenä oli sauva, jonka molemmissa päissä oli pyöreät vaneriset pyörylät ristissä niin kuin tikan pyrstössä. Liittojuhlissa meillä oli jalassa kumitossut, lyhyet housut, valkoinen hihaton urheilupaita, jonka rinnassa oli TUL:n merkki ja päässä tupsupäinen pipo. Sisareni Raita oli tyttöjen porukassa. Tarmolta oli voimistelemassa TUL:n liittojuhlilla 1946 yli sata osanottajaa.

 

Tarmon voimistelijoita TUL:n liittojuhlilla kesällä 1946.

 

Kilpailut olivat meidän poikien mieleen, saihan siinä mitellä paremmuutta kavereiden kesken. Keväisin kun maasto oli kuivunut, pidettiin maastojuoksukisat. Minulla on Tarmon vuodelta 1948 alle 13-vuotiaiden maastojuoksun mestaruusmitali. Seuraavana vuonna piti jo osallistua alle 15-vuotiaiden sarjaan, vaikka olin juuri täyttänyt 13 vuotta. Siinä tulin kolmanneksi Kanervon poikien Pentin ja Ollin jälkeen, jotka olivat minua pari vuotta vanhempia.

Kenttälajeista pituushyppyä, kiekkoa, kuulaa, korkeushyppyä ja seiväshyppyä harrastettiin ahkerasti. Siihen aikaan seiväs oli jäykkä bambuseiväs. Parhaimmillaan pääsin siinä vähän alle kolme metriä. Kerran osallistuttiin miesten seiväshyppykilpailuun Mannosen Kaunon kanssa, olimme silloin siinä viidentoista ikäisiä, siihen ei ollut ilmoittautunut kuin yksi mies Järvisen Kauko, Kauko voitti, Kauno tuli toiseksi ja minä kolmanneksi.

 

Pitäjänmäen Tarmon viestijoukkueiden jäseniä Haagassa 1948.

Näitä samoja kenttälajeja me poikien kanssa harrastettiin meidän takana olevalla keskeneräisellä Tannerintiellä (nykyisellä Vihdintiellä), sinne olimme tehneet omat suorituspaikat eri lajeille, välineet olivat kovin omatekoisia, mutta ei se meitä haitannut. Mannosen Pena oli hyvä seiväshypyssä.

Erityisesti ja elävästi on jäänyt mieleen Ollin isä Matti Kaijanmäki Pitäjänmäen kentältä. Joka kilpailuissa hän oli mukana pyylevänä ja touhukkaana aina tumma puku päällä, oli mittanauhan kanssa kumartelemassa hyppy tai kuulapaikalla. Siinä oli lupsakka ja mukava mies.

 

Pitäjänmäen Tarmon kunniakirja.

Jalkapallo alkoi kiinnostaa ja kun sitten pääsi C- junioreihin pelaamaan ja sai oikean pelipaidan päällensä, olihan se ylpeyden aihe. Jalkapalloa pelasin aina A- junioreihin asti ”lentävänä vasempana laitana”, jota pelasin enimmäkseen, koska olin aika nopea ja osasin potkia hyvin myös vasurilla.

A-sarjassa kävimme kerran pelaamassa Hangossa Hangon IK vastaa. Sinne menimme linja-autolla, joka oli vuokrattu meidän porukalle. Pelitulos ei ole jäänyt mieleen hävittiinkö vai voitettiin, mutta matkan tapahtuma on jäänyt elävästi mieleen.

Aikataulu oli kireä ja kuski päästeli reipasta vauhtia, olimme jossain Tammisaaren ja Hangon välisellä mutkaisella osuudella, kun taaksemme ilmestyi musta henkilöauto, joka pyrki meidän ohi. Suoralla se yritti ohitusta, onnistumatta kun vastaan tuli aina autoja tai pätkä oli liian lyhyt. Istuimme auton takapenkillä ja vilkuttelimme takana olevalle autolle. Meistä oli hauskaa seurata sen yrityksiä, nauroimme ja näytimme pitkää nenää. Vihdoin kuljettajan onnistui ajamaan ohi ja päästyään linja-auton ohi auton sivuikkunasta tuli esiin varrellinen pyöreä kilpi, missä luki isoilla kirjaimilla POLIISI. Linja-autokuski jarrutti ja pysäytti auton tien poskeen, porukka hiljeni autossa ja jäi odottamaan mitä nyt tapahtuu.

Poliisit tulivat bussiin, katselivat meihin päin ja yksi sanoi kuskille:” Täysin vastuutonta ajamista ja lisäksi kyydissä on pelkkiä lapsia”. Kuski alkoi selittää poliiseille kiireestä alkavaan jalkapallopeliin. Aikansa poliisit siinä syynättyä ja sakotettuaan kuskia päästiin jatkamaan matkaa. Peliin ehdittiin, kiitos kuskin, tosin loppumatka meni rauhallisemmin ja takapenkillä oli huomattavasti hiljaisempaa.

Kova hinku, jopa selkäsaunan uhallakin piti päästä kentälle, isän tai äidin kielloista huolimatta. Kerran minun piti olla kattotöissä isän apurina. Katolle isä oli kiivennyt yhdellä jalalla, minun piti toimitella tavaroita ja työkaluja alhaalta ylös ja päinvastoin, isän kun oli hankala itse liikkua rappuja pitkin yhdellä jalalla. Oliko meillä jokin harjoitus kentällä, en muista mutta kentälle oli kiire. Hiivin talonnurkalta pensasaidan taakse ja ojaa pitkin livahdin kentälle. Sinne se isä jäi katon lappeelle istumaan ja naulaamaan kattohuopaa. Kotona oli reissun jälkeen kunnon selkäsauna.

Jääpallopeliä harrastettiin 1945 lähtien talvella kun kenttään saatiin jäätä. Ensimmäiset mailat tehtiin itse. Seuraavat Velika -mailat käytiin poikaporukassa hakemassa Kilossa sijaitsevalta Velika -tehtaalta. Kolme talvea sitä harrastettiin kunnes 1948 jääkiekko vei mielenkiinnon. Taas alkoi mailojen valmistus, vanerista sahattiin lavat, varret tehtiin rimoista tai jos sattui löytämään poikkinaisen mailan varren, siitä sai paremmin kestävän mailan. Eristysnauhaa kului paljon, sillä sai mailaa vahvistettua, eikä se näyttänyt omatekoiselta mailalta. Kun pelit kovenivat, eivät omatekoiset mailat sellaista kestäneet ja piti saada ostomailat. Meillä oli Koho ja Velika -merkkisiä mailoja.

 

Risto Vallinoja Pitäjänmäen Tarmon väreissä ottelussa Porvoon Akillesta vastaan 1950-luvulla.

 

Kaukaloa ei aluksi ollut, kenttä oli jaettu pelaajille ja luistelijoille siirrettävillä matalilla lautareunuksilla. Vasta vuonna 1950 saatiin kentälle valoton kiekkokaukalo. En koskaan ole pelannut poikasena missään sarjajoukkueessa kummassakaan lajissa. Luistelemassa ja tyttöjä kiusaamassa kentällä käytiin sitä useammin.

Koripallotossuista tuli 1950 luvulla muoti-ilmiö, joka kundilla piti olla ”korikset” jalassa ja niitä pidettiin joka paikassa. Samoihin aikoihin saatiin koriskenttä Pitäjänmäen kentälle, oltiin niin Jenkkiä! Koris innostusta ei kestänyt pitkään, joskus satunnaisesti pelailtiin.

Painiharjoitukset meneillään Viipurin Voimailijoissa vuonna 1949.

 

Painiharrastus oli Tarmossa lopetettu jo ennen 1947. Isäni oli entinen painija ja vammastaan huolimatta hän toimi aktiivisesti painin piirissä ja kuului Viipurin Voimailijoihin. Isä sai minut ja veljeni Reijon liittymään seuraan painimaan vuonna 1952. Seura piti harjoituksia Olympiastadionilla. Isä oli aina mukana harjoituksissa toimien mm. kilpailuissa nurkkatuomarina. Paras saavutukseni painissa oli vuonna 1953 SVUL:n Helsingin piirin mestaruuskilpailuissa vapaapainin kolmas sija 62 kg sarjassa. Tosin siinä oli vain kolme osanottajaa! Ei tämäkään laji kuitenkaan jaksanut kiinnostaa, sitä kipinää ei ollut tarpeeksi.

Urheilu Tarmossa loppui vuonna 1953, mutta se perusta mitä silloin sain urheilusta jäi elämänikäiseksi kipinäksi liikunnan piirissä.
 

Teksti: Raimo Astikainen, Pitäjänmäen Tarmossa 1945 – 1953