Riitta löysi neljän kuukauden ikäisen Jampan löytölapsena Yliopiston eläinsairaalasta loppukesällä 2000. Jampasta tuli Jereä kaipaavalle Elisalle uusi kaveri.

-Jamppa on meidän perheen ”puhuvin” koira. Aamulla se narisee nojatuolissaan, kun sitä venyttelee korvista ja houkuttelee ulos. Päivemmällä sillä on monia erilaisia ”haukkuja”, joista aivan hyvin tietää mistä on kysymys. Hurja, kimeä, nopea itkunsekainen haukku, kun se on pihalla kieputtanut juoksuhihnassa itsensä tukevan männyn ympäri eikä millään ymmärrä miten siitä selviytyisi. Ruokaa kerjätään aivan eri äänellä ja herkkuja tai halituksia pienen pennun piipityksillä, kertoo Riitta Mäenpää.

-Jamppa ei pidä ollenkaan vesisateesta. Pienikin sade raivostuttaa ja parku on kova ja sisään on päästä heti. Sadetakki on olemassa, mutta sitä ei tietenkään voi pitää, harmittelee Riitta Mäenpää.

1940-luvun lopulla Kutte Perklen ystävystyi kiltin ja viisaan kulkukoiran kanssa. Vanhemmat eivät halunneet koiraa pysyvästi perheeseen. Koira asui pari viikkoa Henrikintie 15:ssä Perklenien kotona. Se sai nukkua ja sai hyvää ruokaa. Sitten koira lähti retkilleen, mutta palasi kuukauden puolentoista jälkeen takaisin. Se ei viihtynyt kauaa samassa paikassa.

Heikki Purkusen (23.1.1911 – 6.6.1975) jalat halvaantuivat sodassa. Perheen uusi koti oli Invalidikylässä Korsutie 6:ssa. Purkusen oli liikuttava pyörätuolilla pelkällä käsivoimalla. Vetokoira voisi auttaa liikkumista, arveli Purkunen ja osti saksan paimenkoiran Ginan Mäkkylän  Opaskoirakoulusta.

Koulusta annettiin ohjeita vetokoiran kouluttamiseen. Purkunen halusi jonkin ajan kuluttua vanhemman vetokoiran, uroksen ja päätti teetättää Ginalla pentuja. Pentuja syntyi samalla kerralla 11. Yksi niistä jouduttiin lopettamaan ja sitä Olavi, 10 vuotta muistaa surreensa pitkään.

-Pentueesta valittiin paras yksilö koulutettavaksi vetokoiraksi. Loput yhdeksän pentua myytiin kolmen kuukauden ikäisinä. Sodan jälkeen 1946 vahtikoirista oli kova kysyntä. Myöhemmin isä teetti Ginalla toisetkin pennut ja nekin menivät hyvin kaupaksi, muistelee Olavi Purkunen.
Ginan pentua Samia opetettiin, niin että Gina veti pyörätuolia ja pentu istui Purkusen sylissä pyörätuolissa. Pentu näki miten tuolia piti vetää. Kun Sami kasvoi, se juoksi pyörätuolin vieressä vetonarussa ja Gina veti tuolia.

Molemmilla koirilla oli elintarvikekortit. Koirille käytiin ostamassa syötävää Nemlanderin lihakaupasta. Opaskoirakoulun eläinlääkäri piti hyvää huolta koirista. Heikki Purkunen teki vetokoirien kouluttamisessa tiivistä yhteistyötä opaskoirakoulun kanssa.

Kerran poliisille tehtiin valitus eläinrääkkäyksestä. Silminnäkijän mukaan Purkunen rääkkäsi koiraa, joka joutui vetämään tämän pyörätuolia. Heikki Purkunen sai Opaskoirakoululta todistuksen oikeudesta käyttää vetokoiraa. Valitus jäi siihen.

Heikki Purkunen sai sodan jälkeeni suutarin koulutuksen. Työt vähenivät kun uusia jalkineita alettiin saada entistä enemmän. Sotainvalidien Veljesliitto yritti kouluttaa Purkusta uudelleen. Hän kävi Siikajärvellä hopeaseppä- ja kiillottajakursilla. Työ ei onnistunut, kun kädet hikoilivat.
Lopulta Purkunen sai töitä Pitäjänmäen teollisuusalueelta Oy SLEV Ab:ltä.

Tehtaan johtaja Erik Isomäki  epäröi vammautuneen miehen palkkaamista, mutta Purkunen keksi sanoa, että hän voisi tehdä kokoamishommia kotona. Olavikin, ammattikoululainen auttoi välillä isää liitosjohtojen  kokoamisessa. Kaapelit ja pistokkeet ja muut tarvikkeet tuotiin kotiin, johdot katkottiin, juotettiin ja kasattiin.

Heikki Purkunen asui Kaunialan sotavammasairaalassa 1950-luvun alusta lähtien talvet. Kesäisin hän oli paljon Invalidikylässä kotona Korsutiellä. Olavi kävi Sami-koiran kanssa usein katsomassa isäänsä Kaunialassa. Sami kaipasi isäntäänsä ja päinvastoin.

Nöpö tuli Osmon ja Leenan kissaksi 1979 Tiuskulan mutkasta kahden kuukauden ikäisenä virkeänä poikana. Nöpö harrrasti verhoissa kiipeilyä ja oli siinä taitava. Yksi sohva ja pari tuolia menivät vaihtoon. Myöhemmin hän rauhoittui ja muuttui hyvin ihmisläheiseksi eikä kestänyt muita kissoja, joita mökillä pihapiiriin ilmaantui.

Mökillä (Mäntyharjulla) kissa piti perheen ’liharuuassa’, pari-kolme myyrää päivässä tuotiin näytille ja kehua piti kovasti. Kotona hän istui tuolilla, kun Leena ja Osmo söivät. Makupalat Nöpö poimi pöydänreunalta. Yöt hän nukkui omalla tyynyllä Leenana ja Osmon välissä.

Nöpöä ulkoilutettiin valjaissa eikä hän ymmärtänyt, että mökillä voisi olla vapaana, aina odotti valjaita päälleen.

Nöpö oli myös terveyspoliisi. Hän sairastui kolibakteeriin. Koli viihtyy vedessä. Kaivovesi tutkittiin ja se meni käyttökieltoon. Kaivo uusittiin, mutta Nöpö sai kolibakteerin loppuiäkseen, vähän yli kahdeksi vuodeksi. Sen ajan hän söi lääkkeitä. Lopulta hän menehtyi tautiin 14 vuoden iässä.

Hauta on mökin pihapiirissä Mäntyharjulla. Hyvä Kissa.

Susikoira Rai tuli Astikaisen perheeseen Wärtsilän Helsingin telakalta vuonna 1952 Ford Prefektillä. Rai oli ollut jonkun remontissa olleen laivan laivakoirana. Miten se oli joutunut isä Astikaiselle telakalla ja mistä sen nimi tuli, siitä ei Raimo Astikaiselle ole tietoa. Aikaisemmin Astikaisella ei ollut ollut kissoja eikä koiria, muita kotieläimiä kylläkin.

Rai oli leikkisä koira, varsinkin perheen nuoremmat pojat Mauri ja Timo rähjäsivät sen kanssa pihalla. Sisäkoiraa siitä ei tehty. Railla oli oma koppi ulkona saunan luona. Juoksuvaijeri oli pingotettu talon kuistin ja saunan välille. Kesät se asusteli kopissaan ja talvella se oli talon eteisessä. Timon mukaan se päästettiin myös sisälle huoneisiin. Talvisin Mauri ja Timo, jotka olivat alle kymmenvuotiaita, vedättivät itseään Railla kelkassa pihalla ja kylätiellä.

Vartiokoirana Rai oli oiva vahti. Kyläläisillä oli tapana oikaista Astikaisen pihan läpi Vihdintielle.
Kulkemiset loppuivat siihen, eivät ainakaan toista kertaa yrittäneet.

Raimo oli alkanut seurustella tulevan vaimonsa Orvokin kanssa kesällä vuonna 1954. Orvokin ensimmäinen käynti Raimon kotona Invalidikylässä oli hänelle pelästyttävä kokemus. Orvokki oli juuri tullut tieltä pihalle, kun juoksuvaijeriin kytketty Rai hyökkäsi hänen kimppuunsa. Mutta ei onneksi purrut. Orvokki pelästyi kamalasti. Raimo ja isä riensivät hätiin ja koira saatiin kuriin. Raimo ei ollut muistanut varoittaa Orvokkia koirasta.

Tapahtuma oli Raille kuolemantuomio. Koira oli muuttunut tavallista vihaisemmaksi eikä tahtonut totella käskyjä. Rai lopetettiin seuraavalla viikolla. Raimo ja Reijo hautasivat Rain saunan taakse.

Hoikkalat muuttivat Partiotielle vappuna 1947. Perheen schäfer Rolle oli ollut Toivo Hoikkalan mukana sodassa koulutettuna sotakoirana. Innoissaan Rolle hyppäsi uudella pihamaalla kuorma-auton lavalta suoraan uuden kaivon pohjalta kaivettuun savikasaan. Kaivon vesi tuli heti käyttöön, kun isä pesi tahmaisen Rolle paran. Puhdasta tuli ja Rolle asettui talomme vahdiksi.

Hartikaisen Nalle koiraa ei juoksuaikana pidellyt mikään. Aina kun Nalle pääsi vapaaksi, se juoksi Partiotieltä Pitäjänmäen asemalle. Asemalla Nalle kiskaisi seinästä lipun milloin punaisen, milloin vihreän ja kiikutti sen onnellisena kotiin. Maija joutui palauttamaan lipun.

Partiotiellä elettiin pitkälti omavaraistalouksissa. Kananpoikia kasvatettiin ulkorakennuksiin munien tuottajaksi. Hartikaisen Maijan lempikanaa kutsuttiin Leenaksi. Se asui sisällä Maijan lemmikkinä ja tuli kun Leenaa huudettiin. Hoikkalallakin oli muutama kana ulkosaunarakennuksen toisessa päässä, jonne niille oli rakennettu orret.

Monissa taloissa kasvatettiin possu. Niin Hoikkalallakin. Waljuksen perheellä oli yhteinen possu Järvisen perheen kanssa. Invaliidikylästa tuli ”siantappaja”. Lihatiinut täyttyivät. Airi Hoikkala muistelee kuinka käsi väsyi, kun joutui tuoretta verta vispaamaan. Veripalttu ja –letut puolukkahillon kanssa maistuivat.

Kotieläinten pito kiellettiin. Possut oli lopetettu. Kanat piti teurastaa. Kellarissa olevat puput oli jo syöty. Waljuksen Kertun isä rakensi häkin kellariin piiloon ja sai pidennettyä kanojen elämää.
-Sama siantappaja lopetti Rolle- ja Nalle-koirat. Koiria ja kissoja sai kyllä pitää mutta nämä olivat jo tulleet vanhuksiksi. Pikkumetsän suojasta kuului laukaus ja me ”rusettipäät” itkimme ja menimme paijaamaan Kertun kissaa, muistelee yksi rusettipää Tuula Hoikkala. Muut olivat Kerttu Waljus ja Maija Hartikainen, erottamaton tyttökolmikko.

Kun asuin vuonna 1963 perustetun perheeni kanssa Haagassa, tuli työpaikalleni pankkiin kaupustelija ennen pääsäistä lahjoittamaan hänelle ylimääräisiä  kananpoikia pois. Ihastuin keltaisiin tipuihin ja sain kaksi. Tyttäremme Soili, 2 vuotta ilahtui kovasti. Vein laatikon keittiöön lämpimään paikkaan. Tein kauraryynistä ”mössöä”. Piipitystä ja terhakkuutta riitti. Yöllä kuulimme piipityksen jatkuvan ja jatkuvan, kertoo Tuula Käkönen.

Aamulla laatikko oli tyhjä. Piipitys kuului hellan takaa! Tiput olivat ponkaisseet ylös laatikosta ja pudonneet hellan taakse. Seinälista piti irrottaa ja hella saada siirretyksi. Tiput kiireesti Partiotielle Hoikkalaan, Tuulan vanhempien luokse ja sieltä edelleen Kärkölään, Auliksen vanhempien navettaan lämpölamppujen alle.

Kärkölässä oli söpö kissanpoika, joka muutti vuonna 1967 Partiotielle, jonne Tuula oli perheineen muuttanut. Mikki -kissa yritti vallata talon ja kynsi paikkoja, joten se joutui takaisin navettakissaksi Kärkölään.

Kun Tuula-äiti tuli 1979 töistä kotiin, istuivat lapset pankkikirjat käsissään. ”Me ostetaan koira. Se täti kyllä sanoi, että meidän pitäisi vielä kasvaa, jotta jaksaisimme niin vahvaa koiraa hoitaa. Siitä tulee samanlainen kuin äidin Rolle”. Isänkin vanhemmilla on pystykorva Nalle. ”Kyllä me hoidetaan!” Ei tullut koiraa, vaan itäsuomalainen sukulaissetä toi lapsille kolme kania.
Kanit pääsivät ulkoaitaukseen. Helmikuun pakkaspäivänä löytyi pesä, jossa oli kolme pientä karvapalleroa. Isot kanit vietiin Kärkölään ja kaksi pientä jäi Pitäjänmäelle. Niille rakennettiin  kunnon koppi ulos. Eila (synt. 1970) ja Mikko (synt. 1973) pitivät hyvää huolta puisesta, kaksikerroksisesta kanien kodista.  Kanit ristittiin Ruskoksi ja Möröksi, värityksen mukaan. Ne pääsivät välillä valjaissa ulkoilemaan ja sisään hyppimään ja näyttämään ”takajalkatemppuja”.

Levoniemen perheellä oli monena kesänä lammas. Vaikka heidän tonttinsa oli 1 800 neliötä, ei sillä ollut länttiäkään nurmikkoa. Tontti oli täynnä kukkaistutuksia ja muita viljelyksiä. Lammas oli läheisellä niityllä liekaan sidottuna päivät syömässä ruohoa. Lammas osasi tulla yksinään kotiin, kun sai liekansa irti. Tullessaan lammas popsi portinpielestä ruusunkukkia ja orvokkeja välipalaksi.

Kirkkotiellä (nyk. Henrikintiellä) asui Väisäsen mummu, jolla oli ainakin kaksikymmentä sikaa. Vanhalla rouvalla oli tapana käydä HM:n maitokaupassa Kruutintien kulmassa maitokaupassa. Naapurit valittivat sikojen pitämisestä poliisille ja terveysviranomaisille – turhaan.
Mottitiellä oli Sara-aholla monta vuotta mehiläisiä.

Astikaisella oli lehmiä sikoja, kaneja ja kanoja. Kanivarkaita oli liikkeellä jatkuvasti. Kanit piti laittaa liiteriin sisään yöksi. Raimon käsivarret olivat raapaleilla kun kanit piti retuuttaa väkisin liiteriin. Borgin huvilassa oli monella perheellä kaneja. Ne syötiin ja nahat käytettiin vaatteisiin.
Sika oli hyvin suosittu kesäeläin. Purkusen Olavin äiti yritti ostaa porsaan Talin kartanosta, mutta  Talin kartano ei myynyt porsaita. Sitten kuultiin, että Talista saa kitkemistöistä palkkioksi porsaan. Kun äiti pääsi töistä Strömbergiltä, riensi hän Olavin kanssa kitkemään pellolle. Äiti purskahti itkuun kun hän muutaman työkeikan jälkeen sai parikymmentä senttiä pitkän porsaan syliinsä. Pikkuporsasta jouduttiin syöttämään tuttipullosta.  Porsaalle tehtiin liiteriin karsina, mutta parhaiten porsas viihtyi keittiössä, lempipaikka oli Högforsin hellan alla. Kerran porsaalta paloi selkä kun se ahtautui hellan alle. Se huusi hädissään ja joku ystävällinen naapuri neuvoi laittamaan palaneeseen selkään voita. Voitelun jälkeen porsaan huudot vain kovenivat. Voin sisältämä suola kirveli lisää.

Ritolan tilalla Turun tien varrella oli lypsylehmiä. Ne vietiin Kirkkotietä (nykyistä Kyläkirkontietä) pitkin laitumelle Konalaan.

Entisen Vilkkosen kaupan tontilla Turuntien varrella vanhassa saunassa oli 2000-luvun alussa kukko ja kanoja. Kun kukko kiekui, ihmetteli ohikulkija, kenellä on noin hieno soittoääni puhelimessaan.

Kun Latvan perheen sika sairastui 1950-luvun alussa, joku neuvoi että sialle pitäisi valuttaa sieraimesta viinaa sisuksiin. Lähdettiin hakemaan pirtureseptiä lääkäri Fagerströmiltä. Tohtori halusi kuitenkin ennen reseptin kirjoittamista nähdä potilaan.

Konalassa asui Suhonen, jolla oli venäläinen tähtipistooli, millä hän lahtasi sikoja. Raimo Astikainen lähetettiin hakemaan Suhosta sian tappoon. Suhosella oli pystykorva, joka tarrasi tontin poikki oikaissutta Raimoa takapuolesta kunnolla kiinni. Suhonen saatiin teurastushommiin ja Raimo sai takamuksensa kipeäksi.