Oliko meillä ruoka-aikoja, arkisin, sunnuntaisin? Käytiinkö kyläilemässä(ruokakutsuja) tai pääsimmekö ravintoloihin? Järjestettiinkö juhlia ja pitoja?

Syntymävuotenani 1942 syntyneenä oli puutetta kaikesta. Evakkotyötön ristiäisissäni pappikin pisteli pullaa pakettiin: ”Kun on iso perhe”. Siis muuallakin ”jemmattiin” eikä vain kaupoissa. Lapsena en ruokaan kiinnittänyt paljon huomiota. Pöydässä piti istua kunnolla ja lautanen syötävä tyhjäksi. Parempi ”serviisi” oli tuotu mukana Karjalasta. Nyt sen lautaset palvelevat arkenakin Niissä on hieno peurankuva pohjassa.

Koulutyttönä en puuroaamiaisia muista. Kouluun piti juosta kun naapurin Maija tuli hakemaan. Koulussa pulpetille piti asettaa oma liina suojaksi. Oma lautanen kädessä ja rivit ojossa odottelimme velliä tai soppaa. Maitotonkasta kauhottu makaryynivelli oli mielestäni pahaa. Olinkohan nälkäinen kotiin palattuani? Isän tultua työstä söimme yhdessä perheen keittiön pöydän ääressä. Useimmiten ruokana oli perunaa ja soosia tai soppaa.

Omavaraisuutta

Marttilan kyläläisinä olimme omavaraisia. Sika possu, kanat ja kanit kasvoivat. Perunat, juurekset, marjat ja omenat kasvoivat meidän kaupungin vuokratontilla. Musta valurautainen paistinpannu oli aina käytössä. ”Meill´ paistetaan läskikin voissa” sanoi isäni kun Kortesniemen maitokaupasta toin maitohinkin kanssa palan voita. Voi oli taiten isosta palasta lohkaistu pala voipaperiin käärittynä.

”Ja olemme syömäköyhiä”, jatkoi äitini, joka oli alkanut käydä työssä. Kanipaistikastike oli herkullista. En koskaan nähnyt miten se valmistui. Myöhemmin eräänä joulukuun päivänä yllätin isäni wc-pöntön (vihdoin oli saatu sisävessa) päältä valkoinen kaninkarva kädessään. Hän oli ompelemassa leikkikissaa lapsenlapselle.
Syksyllä kävi Korsutieltä ”siantappaja”. Muistan vain kuinka verta piti vispata voimakkaasti. Veripalttua syötiin marjojen kanssa jälkiruokana. Sianliha suolattiin. Läskisoosia ja pottilohkoa riitti jopa sukulaisillekin. Kellarin hillopurkkirivistöstä haettiin marjat mehukeittoihin ja -puuroihin.

Maitokiisseli marjaisine täplineen oli makeaa. Jos sokeria ei ollut niin käytettiin sakariinia. Säilöntäaineena oli atamooni ja voipaperi hillopurkin päällä. Jos hometta ilmestyi, se vain kuorittiin päältä ja hyvää oli.

Toivo ja Sylvi Hoikkala ja oman pihan marjat 1956

Pullaa leivottiin lauantaina

Arkisin ei yleensä jälkiruokaa saatu. Äiti leipoi pullaa lauantaisin. Hän itse oli jäänyt lapsena ilman pullaa, kun kasvattiäiti vei omalle lapselleen esiliinan piilossa. Kasvattilapsi sai olla ilman. Muhkeat äidin pullapitkot eivät meinanneet uunista ulos mahtua. Ihana tuoksu kotona! Lämmin pulla ja maito maistuivat, kun punaposkisena tulin kelkkamäestä. Minun apua ei kuulemma tarvittu. Olinhan jauhoja käynyt ostamassa. Nymanin kaupan jauhokaukalot tulivat tutuiksi.

Kun hellan uuni oli kuuma, siinä valmistuivat karjalanpiiraat. Lanttukukko (ruiskuoressa lanttua ja siansivua) kun valmistui uunista, silloin tiedettiin saavamme velliä lisäksi. Kahvi tai korvike varmaan maistuivat aikuisille sauna-iltana. Kahvipapujen jauhamisesta riitti iloa minulle.

Kuivasta pullasta tehtiin köyhiä ritareita ja leipäressua. Pullamössöä annettiin pikkulapsille. Siinä taisi oli tippa kahvia, paljon maitoa ja sokeria, jotka pehmittivät pullan mössöksi. Isä oli innokas kalastaja. Talvisunnuntaisin hän toi pilkiltä pienen saaliinsa, kohmeisia kaloja, jotka hän oli itse perannut. Taas oli mustalla paistinpannulla käyttöä. Kaloja paistettuna tai merimiespatana = vettä sipulia ja pikku kaloja keittäen. Iltasella juotiin ”vettämaitoa ” eli hopeateetä. Silloin isä saattoi kertoa Laatokan tarinoita.

 

Kahvikutsuilla

Naapurit tulivat käymään ilman ”ajanvarausta” ja sumppikahvia ainakin tarjottiin. Muutenkin muistan vain kahvikutsuja. Vierailulle lähtiessään äidillä oli tapana sanoa: ”Ei ole mitään päälle pantavaa, aina sama vanha musta leninki.”

Kaupunkiasunnoissa järjestettiin vierailuja. Karjalaiset halusivat tavata tuttujaan. Tuliaisiksi vietiin piiraita tai omenia. Miehillä taisi olla ”salapullo” pöydän jalan vieressä. Oliko ”kahden kerroksen ”väkeä? Sukulaistädilläni oli seurapiiri linjoilla kaupungissa.

Me ”mökkiläiset” saimme leipää keittiössä, kun juhlijat olivat salin puolella. Ravintoloihin ei meillä ollut varaa mennä 1940 ja -50 luvuilla. Muistan pääsiäisen jolloin, isä tuli palvattu lampaanviulu kainalossa kotiin. Se oli juhlaa.

Sylvi-äiti ja Tuula Haaparannassa 1966 kahvia hamstraamassa

Rahaa piti säästää

Ostimme 1960-luvulla Nordströmin kaupasta (Pitäjänmäentie 21) painekattilan. Pieni lihakauppa Nymanin talossa myi palana maksaa ja luista lihaa. Nyt sopat ja leikkeleet kypsyivät nopeasti. Kauppaan tulivat jäiset kanat. Valintaa alkoi olla. Kotiruokakeittokirjaa aloin minäkin selata. Pitäjänmäen Martat oli perustettu. Ruokavihjeitä vaihdettiin kylällä. Opin ensimmäisenä valmistamaan siskonmakkarakeiton ja Emman kakun.

Strömbergille oli perustettu Pitäjänmäen Osuusruokala 25.10.1939. Ruokalan toiminnan käynnisti osuuskunnan hallituksen puheenjohtaja ja perustajajäsen Kaarlo Huhmar-Salo. Tehtaan johto antoi ruokalalle tarvittavat tilat. Jäsenet saivat syödä markan hinnalla ruokatunnilla. Osuuskunnalla oli oma sikala ja puutarha. Perunoita jaettiin välillä osuuskunnan jäsenille kotiin vietäväksikin.

Pitäjänmäen Osuusruokalan logo

 

Isälle paketoitiin kuitenkin eväsleivät ja maitoa, tuoretta tai hapanta, pulloon. Ne hän nautti kauniilla ja hyvin hoidetulla tehtaan nurmikolla ulkona.