Pitäjänmäen ja Mäkkylän pikkupojilla ollut mitään muuta paikkaa mistä saada rahaa kuin olla kesätöissä Talin golfkentällä. Caddien eli mailapojan palkkio oli monessa perheessä tärkeä asia. Kivaa oli sekin, kun englantilaiset ja amerikkalaiset diplomaatit antoivat tupakkaa riksaksi. Amerikkalaissavukkeet maksoivat Raimo Virtasen muistikuvan mukaan Karuselli –kioskissa Pitäjänmäen tien varrella tiskin alta ostettuna 250 markkaa rasiaa. Tupakat vein isälle, muistelee 1940-luvun loppuvuosien mailapoika Antero Virtanen.
Kun pallo lensi metsään eikä sitä löytynyt, kuuli mailapoika kunniansa. Kun golf-kenttä oli täynnä voikukan pallomaisia hyötyvä-kukintoja, niin etsi siinä sitten valkoisia golf-palloja.
Helppoa ei ollut silläkään mailapojalla, joka paljailla jaloillaan aina välillä astui väylille ja karheikkoon kasvaneiden valkoapiloiden päälle. Mehiläisethän sieltä pistivät pojan jalkaan.
Talin golfkenttä – maamme vanhin – rakennettiin vuonna 1932. Helsingin Golfklubi teki Helsingin kaupungin kanssa vuokrasopimuksen 15 hehtaarin suuruisesta alueesta ja kartanorakennuksesta. Kaupungin puolelta sopimusta kannatti mm. kiinteistöhallinnosta tuolloin vastannut insinööri Erik von Frenckell, myöhemmin Helsingin kaupunginjohtaja ja kansanedustaja. Kaupunki oli ostanut Talin kartanon Ramsayn suvulta 1932. Tällä haavaa vuokrasopimus on voimassa vuoteen 2009.
Talin kartanon historia ulottuu 1600-luvun alkuun. Talin nykyisen kartanon rakensi Gabriel Nyberg vuonna 1776. Rakennusta ei enää aikoihin ole ollut olemassa. Kivinen viljamakasiini rakennettiin noin 1795.
Maisemapuisto rakennettiin 1800-luvulla. Päärakennuksen lisäksi alueella on kartanon tilanhoitajan asunto, viljamakasiini ja useita piharakennuksia. Maisemapuistosta on säilynyt kivisilta ja vanhaa jalopuustoa, mm. saarnia, lehmuksia ja tammia, joiden joukossa kasvaa Helsingin paksuimmaksi puuksi mitattu tammi. Kartanolle johtaa pitkä koivukuja.
Helsingin paksuimmaksi puuksi mitattu tammi Talin kartanon päärakennuksen edustalla marraskuussa 2006
Nykyisen klubitalon yksikerroksisen rapatun siiven rakensi noin vuonna 1820 Fredrik Lorenz. Tähän rakennukseen Ramsayn perhe rakensi noin vuonna 1890 kiinni kaksikerroksisen lisärakennuksen torneineen ja nämä kaksi kyhäelmää muodostavat nykyisen klubirakennuksen.
Talin kartanon päärakennus kuvattuna golfkentältä päin lokakuussa 2004
Sikala keskellä golf-kenttää
Taisto Hellgren (synt. 1929) muistelee, että heidän perheensä kävi 1950-luvulla Talissa kylässä sedän Oiva Hellgrenin luona. Keskellä Talia oli Helsingin kaupungin sikala, jossa oli 200 – 300 emakkoa. Oiva Hellgren oli sikalassa karjakkona. Sikala lienee sijainnut nykyisen parkkipaikan liepeillä.
Sikala paloi 1950-luvun alussa. Vuokko Viljanen (synt. 1943, o.s. Wahlroos) muistaa hyvin tulipalon, joka oli hirveää katsottavaa. Sikoja yritettiin pelastaa hännästä vetämällä, mutta se ei tahtonut onnistua, koska siat vain ryntäsivät takaisin. Vuokko kertoo, että ”se huuto kuuluu vieläkin korvissani, kun siat huusivat ja paloivat kuoliaaksi”.
Ensimmäisenä mailapoikana on Talissa ollut Pentti ”Pesa” Nurminen. Hän sai ensimmäisen keikkansa, kun ensimmäinen musta auto ilmestyi Taliin kesällä 1932. Pesan isä oli töissä samaisessa sikalassa kuin Taiston setä ja Nurmisen perhe asui Talin kartanon mailla.
Ensimmäinen pelaaja oli Charles P. Jensen, joka kutsuttiin poika-Jenseniksi.
Päivittäin Pitäjänmäen ja Mäkkylän pojat menivät golf-kentälle katsomaan saisiko töitä. Omassa porukassa pidettiin vuorot selvillä. Kärryjä ei ollut yhdelläkään golfaajalla. Pallot olivat kalliita ja niitä sai ostaa vain lisenssillä. Hyvä mailapoika oli sellainen, joka löysi mahdollisimman monta palloa. Pallot oli merkattu kynsilakalla. Skohan urheiluliike myi Dunlopin palloja yksittäin silkkipaperiin käärittynä tiskin alta. Mailapoika sai merkkaamattomasta löytöpallosta jopa 50 markkaa kappale. Monet pojat myivät löytöpallot uusina, koska pian he oppivat, että asetoonilla saa kynsilakan pois helposti ja jälkiä jättämättä.
Ainakin 1940-luvun lopulla caddie-masterina toimi poikien lämmöllä muistelema punatukkainen Marjatta Lattunen, hyvä myös pelaajana. Välillä pojat menivät puun taakse piiloon, kun paikalle oli tulossa pelaaja, jonka caddiena ei haluttanut olla. Mutta ei se auttanut, caddie-master tiesi piilopaikat ja määräsi kenen bägiä kannat.
Mailapoikien oli myös tiedettävä paikkansa. Kun töitä mentiin ”kärkkymään” sateella, ei ollut lupaa mennä toimistoon sisätiloihin, piti seistä seinustalla odottamassa. Kartanorakennuksen verannallekaan ei saanut mennä. Ei saanut hengittääkään, kun lyöjät puttasivat. Antero Virtasen (synt. 1936) mukaan mailapoikana oppi tarkaksi ja oppi myös tekemään havaintoja. Caddie ei saanut näkyä eikä haista. Pitkät housunpuntit eivät saaneet lepattaa tuulessa. Oli aina oltava oikeassa paikassa, myös mailapojan varjon oli tiedettävä paikkansa.
Antero Virtanen, 15 vuotta.
Leo Salminen (synt. 1938) muistelee miten hän haki tarvittaessa pallot Mätäjoestakin. Siellä kahlattiin kainaloita myöten mutaisessa vedessä ja jalkapohjilla tunnusteltiin mistä löytäisi pallon.
Kyllä mailapojista huoltakin pidettiin. Kerran poikien painiessa kahvipurkin kansi leikkasi Raimo Virtasen (synt. 1934) polven alepuolelle ison haavan. Klubitalon – myöhemmin pro Sigge Nyströmin työhuoneena olleesta – yhden huoneen asunnosta tuli karjalansiirtolaisen perheen äiti ja kääri lakanan jalan ympäri. Sitten B.M. Lehtonen kuljetti Raimon Töölön ensiapuasemalle ja antoi 500 markkaa kotiinpaluu -taksia varten rahaa. Raimo sai jalkaansa seitsemän tikki ja palasi takaisin Taliin ja tarjosi taksista ylijäänyttä rahaa Lehtoselle, mutta tämä käski pitää loput.
Helsingin Golf-klubin historia 1932 -2003 kertoo: ”Caddie ei ollut pelkkä seuralainen ja mailarepun kantaja. Hänen taitonsa – ja ansionsa – mitattiin sillä, miten hän löysi arvokkaan pallon kapeita väyliä ympäröivästä pitkästä ja tiheästä karheikosta ja kuinka hyvin hän osasi ”lukea” pelaajan mielentiloja”.
Hevosia ja radioantenneja
Sota-vuosina Talin klubitalo oli armeijan majoitustiloina. Keväällä 1942 kaupungin maatalousosasto halusi kyntää koko kenttäalueen perunapelloksi. Lopulta peliväylä jätettiin rauhaan – ympärillä olevat 15 hehtaaria istutettiin perunalle. Kuusi peliväylää pidettiin pelikunnossa talkoovoimin. Muut väylät kasvoivat heinää, joka myytiin huutokaupalla armeijan hevosille. Kentän perunapelloilla oli omat perunapalstat myös Ford-yhtiön henkilökunnalle. Kiitokseksi tästä Ford lahjoitti Taliin pienen traktorin 1951.
Talin maneesista tuli ensin suuri hevostenottopaikka, josta hevoset lähetettiin eri puolille rintamaa. Talvisodan kuluessa maneesista tuli 700 sotavangin kokoomapaikka, josta käsin heitä vietiin muualle, mm. Suomenlinnaan. Kesäkuussa 1944 saksalaiset tulivat Taliin. Heillä oli nykyisessä radiohuoneessa lähettimet ja isot kaapit.
Suuret kuorma-autot ajoivat kentälle, mastot nostettiin ylös veivaamalla ja harukset olivat hetkessä hajalla. Antennit nousivat yli 50 metrin korkeuteen ja kumikaapelit luikertelivat pitkin kenttää.
Parhaimmat palkat Erkolta ja Brumanskilta
Mailapojat muistelevat, että parhaimmat riksat sai päätoimittaja Eljas Erkolta, jolla myös oli painavin bägi. Raimo Virtasen mukaan E. Brumanski (Eric Broman, Autokeskuksen omistaja) oli myös hyvin antelias ylimääräisen palkkion maksamisessa. Antero muistelee, miten hän sai usein Amerikan lähetystön sotilasasiamieheltä setelin ektrapalkkioksi pieneen rullaan käärittynä. He hoitivat tällaiset asiat salavihkaa.
Mitään tarkkaa taksaa ei palkkioissa aluksi ollut. Myöhemmin caddiet jaettiin kolmeen ryhmään, oli A, B ja C-caddiet. A-caddien palkkio oli suurin. Mitä tarkempi ja hyväkäytöksisempi oli, sitä nopeammin eteni korkeimpaan luokkaan eli A-caddieksi. Myös tyydyttävä ruotsin kielen hallitseminen vaikutti asiaan. Antero ja Raimo olivat olleet sotalapsina ja osasivat ruotsia.
Raimo Virtanen muistelee, että vuonna 1948 9 reiän kierroksesta, joka kesti kaksi tuntia, olisi saanut palkkaa 40 markkaa ja 18 reiän kierroksesta – neljä tuntia – palkkao li 80 markkaa. Kerran vuodessa oli Talissa ohjelmassa maraton, jossa pelattiin 72 reikää. Urakka alkoi aikaisin aamulla ja päättyi iltamyöhällä.
Kauko Järvinen sai 10-vuotislahjakseen vuonna 1938 ensimmäisen polkupyörän, ihan tavallisen fillarin. Pyörä ostettiin 1938 Stockmannilta ja se maksoi 1050 markkaa. Pyörä varastettiin kolme vuotta myöhemmin. 1940-luvun alussa Kauko meni oppilaaksi Strömbergille ja on laskenut, että oppilaan olisi pitänyt tehdä vielä 1940-luvun alussa töitä puolitoista kuukautta töitä ja säästää palkkansa kokonaan, jotta hän olisi saanut polkupyörän.
Pojat yrittivät 1947 saada palkkoihin parannusta. Rahan arvo oli laskenut, mutta caddien palkkiot pysyivät entisen suuruisina. Caddiet päättivät ryhtyä lakkoon ja jäivät lymyämään Talin kiviportin ulkopuolelle. Kukaan ei kuitenkaan ilmoittanut pelaajille, miksi caddiet eivät tulleet työmaalleen. Tunnin verran odoteltiin ja sitten tilanteen huomattuaan pankinjohtaja Eero Ilves aloitti neuvottelut ja asia sovittiin.
Ainakin ennen kärryjen tuloa bägiä kantaneilla mailapojilla on vahvat jalat. Teräsvarsimailat olivat 1940-luvulla nykyistä kevyempiä ja harvalla pelaajalla oli 14 mailaa. Naisilla saattoi olla vain neljä, viisi mailaa.
Mailapoikia 1948: ylärivissä vasemmalta Jalo Grönlund , Reijo Siven, Kalevi Hartikainen, alarivissä vasemmalta Tapio Haukanheimo Veijo Vesanen, Pentti Kanervo ja Olavi Kanervo
Olavi ja Pentti Kanervo (synt. 1934) menivät 1945 mailapojiksi. Olli muistelee, että pojat tunsivat kaikkien pelaajien autot. Siinä sitten todettiin, että nyt tulee se ja se. Välillä pelaajia oli niin vähän, että mailapoika ei saanutkaan koko päivänä keikkaa. Olli ei koskaan edennyt A-caddieksi. Hänestä ei tullut etevää pallojen löytäjää, sen sijaan hänestä tuli sittemmin hyvä keilaaja.
Vuokko Viljasen veli Seppo Wahlroos (synt. 1947) oli Talissa caddiena 1950-luvun loppuvuosina. Vuokkoa harmitti kun hän sai Strömbergillä kesätöissä tuntikirjurina palkkaa 15 000 markkaa kuukaudessa ja Seppo ansaitsi mailapoikana ainakin kaksin verroin. Silloin A-caddie tienasi kierrokselta 200 markkaa, B-caddie 150 mk ja C-caddie 100 mk. Jossain vaiheessa Seppo oli Eljas Erkon vakicaddie. Erkko saattoi antaa riksaa jopa 500 mk. Antti Wihuri taas oli hyvin pihi. Vuokko muistelee veljensä kertoneet, että Wihurin riksat olivat 40-47 mk eikä oikein kukaan halunnut mennä hänelle.
Talin kartanon tilanhoitajan asuintalo lokakuussa 2004
Caddiesta pelaajaksi
Elokuussa 1948 Helsingin Golfklubin johtokunta teki kauaskantoisen päätöksen. Ensimmäiset 1930-luvulla caddiena aloittaneet ja hyvää pelitaitoa osoittaneet Pentti ”Pesa” Nurminen, Torsten Nyström ja Raimo A. Lehto hyväksyttiin klubin jäseniksi. Erityisesti Eljas Erkko vaati, että lahjakkaita nuoria on otettava klubin jäseneksi. Seuraavana syksynä Pesa voitti klubimestaruuden ja Totte oli toinen. 1940-luvun alussa caddiena ja caddie-masterina aloittanut Jalo Grönlund pääsi klubin jäseneksi 1950.
Taisto Hellgren oli Talissa pitkään mailapoikana. Hän oli vähän pettynyt kun häntä ei kelpuutettu pelaajaksi. Hän kävi ilta-ammattikoulun ja pääsi 1947 Strömbergille oppiin. Nurmisen Pesa oli tehtaalla teknikkona piirustuskonttorissa. Yhtenä päivänä hän tuli kysymään Taistolta, viitsitkö ottaa pienen homman häneltä vastaan. Pentti toi golf-kenkien nastojen piirrokset Taistolle. Mistään ei saanut irrallisia kenkien nastoja. Pesa kertoi, että hän teetti suutarissa kengät, joissa oli vastakierteet. Niinpä Taisto teki verstaalla Pesalle hienojen piirustusten mukaiset nastat.
-Golf-peli jäi kytemään mieleeni ja ajattelin, voi kunpa olisin päässyt jatkamaan. Kolme vuotta ennen kuin jäin eläkkeelle Helsingin kaupungin palveluksesta 1989 mietin, että pitäisi keksiä jotain uutta. Nyt olen harrastanut pelaamista 17 vuotta ja täytyy sanoa että olen hienosti pärjännyt. Hienon hetken koin kesällä 2006, kun Nurmijärven, NGK -kentällä pelasin 18-reikäisen kentän 77 lyönnillä eli ikäni. Nurmisen Pesa on aikaisemmin tehnyt vastaavan. Kotiin on kertynyt palkintokaappiin melkoinen määrä palkintoja, myhäilee Taisto Hellgren.
Ensimmäiset golf-kärrryt toi Suomeen 1949 Ali Nylund. Hänellä oli merikuljetusliike. Hän otti kuitenkin aina pelatessaan itselleen caddien ja antoi kärrynsä Pentti Nurmiselle, jotta tämä voi pelata ilman caddieta. Samoihin aikoihin Eljas Erkko, pankinjohtaja E. Vuorenlehto ja Eero Ilves hankkivat kärrynsä Amerikasta.
Kartanolle johtava koivukuja kartanolta päin kuvattuna lokakuussa 2004
Kerran vuodessa mailapojat saivat pelata
Kauden päätteeksi oli viimeisenä kilpailuna ohjelmassa caddie -kilpailu. Mailapoika sai pelata ja varsinainen pelaaja oli caddiena. Taisto muistelee vieläkin kilpailua, jossa hänen caddienaan oli kaupunginarkkitehti Väinö Tuukkanen. Tuukkasella oli vain neljä tai viisi mailaa ja Taistoa harmitti kun muilla oli jopa 10 mailaa.
– Palkinnoksi saimme pienet pokaalit. Minulla on kolmelta vuodelta toinen palkinto ja yhdeltä kolmas palkinto. Voittoa ei tullut koskaan. Odotimme kisaa koko kesän innolla, muistelee Taisto.
Olli Kanervo oli mukana caddie –kilpailussa yhden ainoan kerran. Caddiena hänellä oli KOP:n pankinjohtaja Eero Ilves, Sibeliuksen vävy. Kilpailun voitti sillä kertaa Ritaluoman Kavo ja Olli oli viimeinen. Olli oli myös silloin golf-kentällä, kun elokuvateatteri Bio Rei paloi 1949. Kaikki Pitäjänmäen kundit lähtivät pois kentältä katsomaan tulipaloa, muistelee Olli.
”Mailapojat” Pitäjänmäen muistipiirissä syyskuussa 2006. Risto Vallinoja (vas.), Taisto Hellgren, Leo Salminen, Jouni Harju, Antero Virtanen, Olli Kanervo ja Pentti Riuttu. Kuva Raimo Astikainen
Pojilta oli ankarasti kielletty pallojen kerääminen omiin nimiin kentältä. Siitä piti erityisen hyvää huolta kentänhoitaja Lauri Arkkola. Pojat yrittivät käydä kentällä salaa, mutta usein Arkkola ilmestyi paikalle polkupyörällä. Ollin muistikuvan mukaan Arkkola antoi yhden vähän vanhemman kaverin, joka asui lähellä Talia, kerätä palloja.
Talin siirtolapuutarhalla asunut Jouni Harju kertoo, että Talin golfkenttä oli heidän leikkipaikkansa ja mailapojan töihin pääsi ilman muuta.
Pentti Riuttu (synt. 1937) oli voikukkien heilimöintiaikana päätoimittaja Eljas Erkon mailapoikana. Voikukkien kukinnat olivat samankokoisia kuin pallot. Erkko löi pitkälle ja Pentti yritti etsiä palloa voikukkien seasta. Kun pallo ei löytynyt, Erkko ryhtyi ärhentelemään Pentille. Mutta naapuripelaaja puuttui tilanteeseen ja kielsi Erkkoa rähisemästä mailapojalle. Kaikesta huolimatta Pentti koki päässeensä Strömbergin varjosta herrasväen seuraan.
Kauko Järvinen (synt. 1928) kertoo norkoilleensa 1930 -luvun puolivälin jälkeen Talin golf-kentällä. Hän muistaa päätoimittaja Erkon auton ja lihavan miehen. Caddieksi Kauko ei onnistunut koskaan pääsemään. Hän myöntää olleensa liian nuori. Kauko teki kavereitten kanssa itse golf-mailoja ja jostain hän sai rauta-seiskan!
Caddiet poistuivat lopullisesti Talin golfkentältä 1970-luvun alussa. Antero ja Raimo Virtanen yhdessä pitkään caddiemasterina toimineen Juhani Kaarenmaan perustivat 1986 mailapojille oman kilpailun Caddie Cupin. Caddie –listoilla on noin 80 nimeä, joukossa myös caddiena toimineita naisia, muutamia myös Tampereelta ja Aulangolta. Listalla on monta maamme eturivin pelaajaa aiemmilta vuosikymmeniltä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kisa on pelattu Talissa. Suurin osanottajamäärä on ollut 49 Masterissa vuonna 1993.
Erityisen ylpeänä Antero Virtanen kertoo, että Caddie Cupin kautta on golfin pariin houkuteltu takaisin kaikkien aikojen Suomen voitokkain amatööri-pelaaja Jalo Grönlund, joka piti välillä lähes kahdenkymmenen vuoden mittaisen tauon pelaamisessaan.
Pitäjänmäki Muistelee 