Insinööri Gottfrid Strömberg (1863 – 1938) perusti sähköliikkeen vuonna 1889 Helsingin Kamppiin. Ensimmäisen omalla nimellään tekemänsä tarjouksen ja kustannusarvion Gottfrid Strömberg jätti Helsingin pakkahuoneen sähköistämisestä. Liiketoiminnan ydin olivat tasavirtakoneet, asuin- ja liikekiinteistöjen valaistuskeskukset sekä asennukset. Vuonna 1894 Strömberg aloitti viennin toimittamalla dynamot Venäjän valtion amiraliteetin ja ulkoministeriön uudisrakennuksiin. Vuosisadan vaihteessa tuotanto keskittyi Sörnäisiin. 1910-luvulla Strömberg rakensi kaupunkisähkölaitoksia ja sähköisti maaseutua. Myös muuntajien valmistaminen alkoi. 1920-luvulla vaihtovirta löi itsensä läpi sähköistyksissä. Puuhiomoista ja sellutehtaista tuli tärkeimmät asiakkaat.

Gottfrid Strömbergin ensimmäinen toimipaikka oli Eerikinkadulla Helsingissä. Ensimmäinen varsinainen teollisuusrakennus valmistui 1898 Sörnäisten Rantatien ja Kaikukadun rajaamalle tontille. Heti seuraavana vuonna rakennettiin samalle tontille konttori- ja asuinrakennus. Viimeinen rakennus valmistui Sörnäisiin 1914.

Elokuvadokumentti  vuodelta 1913 Gottfr. Strömbergin sähkötehtaasta Sörnäisissä (Elonet Kansallisfilmografia)

Tehdas laajenee Pitäjänmäelle

Tässä vaiheessa jo kävi ilmi, että lähiseudullekaan ei voisi rakentaa lisää. Niin päädyttiin ostamaan 1911 maa-alue Helsingin keskustan ulkopuolelta, rantaradan varrelta Pitäjänmäeltä, joka kuului vielä silloin Helsingin maalaiskuntaan. 34 000 neliömetrin suuruinen tontti ostettiin vapaaherra Axel Ramsaylta ja siitä maksettiin 72 000 markkaa. Huhtikuussa 1917 ostettiin maata yli 36 000 neliötä lisää M.G. Stenius yhtiöltä. Alue kuului Munkkinimen kartanoon.

Valimorakennus valmistui Pitäjänmäkeen 1916 ja ensimmäinen konehalli 1919 Kymin Oy:n suurien generaattorien valmistusta varten.

Tehtaan tekninen johtaja Ragnar Boije piti tärkeänä asuntojen hankkimista työntekijöille Pitäjänmäeltä, koska Pitäjänmäelle oli hankala kulkea. Raimo Seppälän mukaan ”maantie oli surkeassa kunnossa, kelirikon aikaan niin upottava, ettei sinne päässyt edes kuorma-autolla eikä hevin hevosellakaan. Rautatie oli ainoa kunnollinen kulkuyhteys ympäri vuoden”. Pitäjänmäeltä ostettiin kaikki saatavissa olevat asunnot. Työväenasuntoja varten ostettiin Konalan kylästä Skyttan taloon kuuluva Mäkikylän lohko, jonka pinta-ala oli noin 52 000 neliötä.

Gottfrid Strömberg puolestaan oli huolissaan työntekijöiden ruokapuolesta ja suuri ruokalarakennus valmistuikin 1917. Tehtaalle oli jo aikaisemmin perustettu osuusruokala, joka sitten muutti uuteen taloon.

Yhtiön tuotanto supistui 1920-luvun vaihteessa. Tappiolliset vuodet seurasivat toisiaan. Insinööri Harald Herlin, yhtiön hallituksen jäsen ja Kansallis-Osake-Pankin luottomies laati yhtiölle tervehdyttämisohjelman. Siinä esitettiin Pitäjänmäen alueen myymistä: ”Viisainta olisi realisoida koko Pitäjänmäen laitos”. Kun suuret generaattorit oli valmistettua, tuotanto oli supistunut Pitäjänmäelle niin, että vain valimo oli käytössä.

Strömberg oli vuonna 1910 ostanut Koneliike Tarmon, joka osti, korjasi ja myi käytettyjä koneita. Strömberg maksoi kaupan muutamalla vanhalla koneella ja ottamalla hoidettavakseen nipullisen Koneliike Tarmon vekseleitä. Tarmo ostettiin Oy Strömberg Ab:n tytäryhtiöksi, siitä muodostettiin osakeyhtiö ja siitä tuli Kone Oy. Sörnäisten tallista Kone oy:n korjaamo. Kone Oy:sta tuli sittemmin kansainvälinen hissiyritys, mutta alkuvaiheessa sillä ei ollut mitään tekemistä hissien kanssa. Strömberg oli hankkinut 1910 ruotsalainen hissinvalmistajan Graham Brothersin Suomen-edustuksen, mutta toiminta liittyi Strömbergin hissiosastoon.

Osana terveyhdyttämisohjelmaa päätettiin 1923 myydä Kone Oy:n osakkeet. Ainoa tarjous saatiin insinööri Herliniltä, joka osti osakkeita myös Koneen henkilöomistajilta.

1925 yhtiö myi Pitäjänmäen suuren ruokalarakennuksen. Samalla lopetettiin myös maatalouden harjoittaminen, jota oli Pitäjänmäellä harjoitettu lähes ammattimaisesti. Insinööri Herlin myi pois maatalouskoneet, hevoset ja työkalut. Neljä vuotta kestäneen kiristysohjelman seurauksena yhtiö oli taas jaloillaan. Gottfrid Strömberg oli enää näinä vuosina hallituksen jäsen, joka kuitenkin nautti tavallista suurempaa palkkiota, koska häntä myös vaivattiin yhtiön asioilla enemmän mitä tavallista hallituksen jäsentä.

Vuodesta 1932 lähtien tilanne alkoi helpottaa. Tilauskanta elpyi, työntekijöitä palkattiin lisää ja tulos parani, kunnes tulipalo tuhosi pahoin Sörnäisten tehtaan konepajarakennuksen marraskuussa 1933. ”Tehdas oli roihunnut muutamassa tunnissa raunioiksi”, kirjoittaa Raimo Seppälä.

Nopeasti tulipalon jälkeen yhtiökokous päätti, että uudisrakentaminen keskitetään Pitäjänmäelle. Sörnäisten tehdasalue todettiin ahtaaksi tulevia laajennustarpeita silmällä pitäen ja tuotantoa ei enää haluttu jakaa kahteen paikkaan. Pitäjänmäen konehallit olivat olleet tyhjillään lähes kymmenen vuotta, joten tuotanto voitiin siirtää sinne välittömästi.

Kokonaan Pitäjänmäelle

Uuteen arkkitehti Arthur Gauffinin suunnittelemaan tehtaaseen päästiin muuttamaan 1934. Uudessa tehdasrakennuksessa, päärakennuksen A-siivessä oli tilaa 8000 neliötä, josta tehdassaleja 4 000 neliötä ja konttoritilaa 2 000 neliötä. Vuoteen 1934 asti tilaa oli ollut yhteensä 4 000 neliötä. Seitsemässä vuodessa rakennettiin Pitäjänmäelle yhdeksän eri rakennusta.

Vuonna 1934 tehtiin ennätysmäärä koneita ja enemmän konetehoa. Väkeä palkattiin lisää. Vuoden alussa työntekijöitä oli 597 ja puoli vuotta myöhemmin 705. Silti tehtiin paljon ylitöitä. Strömbergin koneet menivät kuin kuumille kiville.

1935 ostettiin Valtionrautateiltä lisämaata rautatien ja tehdasrakennuksen väliseltä alueelta ja sille rakennettiin rinnakkaisrakennus, johon sijoitettiin yhtiön peltityöhuone. Päärakennuksen toinen vaihe, B-siipi valmistui 1937 ja Pitäjänmäen ensimmäisen rakennusvaihteen päätti vuonna 1940 B-siiven rautatien puoleinen rinnakkaisrakennus. Tuolloin lattiapinta-alaa oli 27 000 neliötä, josta konttoritilaa oli 4 000 neliötä ja varastotilaa saman verran.

Sota-aika

Talvisodan aikana Pitäjänmäen tehtaat naamioitiin, mutta välirauhan aikana naamiot poistettiin eikä niitä enää jatkosodassa käytetty. Pitäjänmäen tehtaiden tuotanto oli muutaman kuukauden ajan evakuoituna talvisodan aikana. Yhtiö sai liikekannallepanokäskyn marraskuun lopulla 1939, samana päivän kun Helsinkiä pommitettiin ensimmäistä kertaa. 243 muuttokuormallista tavaraa kuljettiin Kiloon, sinne perustettiin ammussorvaamo ja Keraan, mihin perustettiin ampumatarvikkeita – panssariammuksia ja sytyttimen runkoja – valmistava yksikkö. Pääkonttori evakuoitiin Kauniaisiin, sikäläiseen kansakouluun.

Yhtiöllä oli oma ilmasuojeluyksikkö hoitamassa aseellista puolustusta ja lottaosasto vastasi lääkintähuollosta ja muista aseettomista sotatehtävistä. Sota-aikana tehdasalueella harjoitettiin jopa lasinalusviljelyä, jossa viljeltiin tomaattia. Inkeri Mustonen muistelee, että heidän perheellään oli Strömbergiltä saatu maapalsta, jossa sotavuosina viljeltiin perunaa, juureksia ja kurkkua. Sota-aikana vuonna 1944 työvoimasta peräti 46 prosenttia oli naisia.

Konepajakoulu

Syyskuussa 1937 Pitäjänmäellä aloitti toiminta Oy Strömberg Ab:n ammattikoulu. Koulu oli 4-vuotinen ja kerralla otettiin 20 uutta oppilasta, joten oppilaita oli yhteensä 80. Opetuksessa vuorottelivat kouluopiskelu ja käytännöllinen konepajatyö. Konepajakoulu oli sisäoppilaitos.

Diplomi-insinööri Kauko Järvinen on opettanut konepajakoulussa 1960-luvulla useampana vuotena sähköoppia.

Oppilaskaskuja konepajakoulusta

Pari oppilasta oli kerran yhdessä työskentelemässä. Tehtävään kuului mm. erään rautatangon taivuttaminen. Kun työssä oli päästy niin pitkälle, että rautaa olisi pitänyt ruveta taivuttamaan, sanoin vanhempi oppilas nuoremmalle: ”Nyt tämä työ on siinä pisteessä, että sun on mentävä varastosta hakemaan sitä kylmäraudan taivutusrasvaa”. Uusi oppilas lähti asialle ja vanhempi tupakalle.

Ohdakkeinen on oppilaan polku, sillä varastossa sanottiin, että rasvapurkki on pajassa, sieltä lähetettiin mies joka ainoalle tehtaan osastolle. Kaikkialla ymmärrettiin jutun juoni. Aikansa juostuaan oppilas totesi, että kylmäraudan taivutusrasvaa ei ole olemassakaan, vaan että hänen toverinsa oli vaan hiukan ”koulutustarkoituksessa” juoksuttanut virkaveljeään.

”Simputus” kukoisti oppilaiden keskuudessa kaiken aikaa:

• Koekentällä vanhempi sanoo nuoremmalle: ”Käypäs katsomassa työkaluputkasta pari volttia”. Toinen tietysti tekee työtä käskettyä.
• Kojeosastolta lähettää vanhempi oppilas nuoremman pajaan lyijykelaa karkaisemaan.
• Samalta osastolta käy nuorempi oppilas vanhemman kehotuksesta työkaluputkasta silmämittaa lainaamassa.

Sosiaalista toimintaa

Pitäjänmäen tehtaan luottamusmies Esko Salama teki aloittaan avustuskassan perustamisesta vuoden 1943 lopulla. Keväällä 1944 asetettiin toimikunta laatimaan ehdotus avustuskassan hallinnollisista ja toiminnallisista puitteista. Työntekijöiden keskuudessa tehtiin mielipidetutkimus kassan perustamisesta. Äänestykseen osallistuneista 388 Pitäjänmäen tehtaan työntekijästä 91 prosenttia äänesti kassan perustamisen puolesta.

Avustuskassan perustamiskirja allekirjoitettiin 4.11.1944. Jäsenmaksun maksamalla jäsen sai aluksi kassalta sairausavustuksen ja äitiysavustuksen sekä poikkeuksellisesti toimeentuloturvatyyppisen lisäavustuksen. Hammashoidon, silmälasien ja kuulolaitteiden hankintojen korvaaminen tuli myöhemmin ohjelmaan. Suurin yksittäinen korvausmuoto oli sairausajan päivärahan maksaminen. Vuoden 1955 alussa aloittivat toimintansa toimihenkilöiden ja työntekijöiden eläkesäätiöt.

Strömbergin Kerho perustettiin elokuussa 1943 ja vähitellen perustettiin alaosastoja ja jaostoja, opintokerhoja, shakkikerhoja, näytelmäkerhoja. Yritys julkaisi myös Perhe -lehteä.

Urheilun tukija

Strömberg on aina suhtautunut hyvin myötämielisesti työntekijöiden urheiluharrastuksiin. 1940-luvun loppuvuosina Olli Kaijanmäki lähti usein Eero Gröndahlin ja Taisto Hellgrenin kanssa työajan jälkeen 1 – 1,5 tunnin mittaiselle lenkille. Sen jälkeen miehet pääsivät tehtaalle suihkuun. Eero oli junaillut asian. Eero Gröndahl juoksi keskipitkiä matkoja ja maastoa Pitäjänmäen Tarmon nimissä. Hän lopetti uransa jo 1940-luvulla, mutta hänen seuraennätyksensä olivat voimassa pitkälle 1970-luvulle saakka.

Taisto ”Taide Hellgren” oli 1940-luvun loppuvuosina Pitäjänmäen parhaita hiihtäjiä, suunnistajia ja juoksijoita. Tarmon mestaruuksia hänellä on suunnistuksessa, yleisurheilussa ja maastojuoksussa. Suunnistuksessa hän saavutti kaksi mitalisijaa TUL:n mestaruuskilpailuissa ja Helsingin piirin kisoissa. Hänet tunnetaan myös hyvänä suunnistuksen ratamestarina.

Strömberg järjesti suunnistuskursseja ja Pitäjänmäen Tarmon suunnistajat tekivät usein kilpailumatkojaan Strömbergin kuorma-autolla. Tarmon joukkue osallistui ensimmäisen kerran Jukolan viestiin 1952. Kisapaikalle matkattiin Strömbergin kuorma-autolla, jonka lavalle oli pystytetty vanerikoppi. Lähitienoon suunnistuskisoihin kuljettiin myös tehtaan autolla. 1954 Pitäjänmäen Tarmon joukkue sijoittui Jukolan viestissä 15:nneksi. Ankkurina juoksi Taisto Hellgren.

Helsingin olympialaisiin osallistui 19 strömbergiläistä, 5 urheilijana ja 14 toimitsijana.

Strömberg-yhtiöllä oli runsaasti asuntoja niin Pitäjänmäellä kuin Konalassakin. Pitäjänmäellä tuettiin 1940-luvun lopulta lähtien valikoiden henkilökunnan omakohtaista asunnonhankintaa lainoin ja takauksin.