Vuonna 1952 isäni Väinö päätti hankkia henkilöauton. Auton hankintaan liittyvä tarve oli helpottaa liikkumista ja kulkemista työhön, sekä erilaisiin sotainvalidien harrastus- ja järjestötilaisuuksiin.

Autojen hankinta oli vuoteen 1962 asti tuontiluvan varaista. Ensin piti hankkia tuontilisenssi, johon piti olla perustelu auton tarpeellisuudesta. Tuontilisenssi myönnettiin isälleni 75 % vamma-asteen perusteella.

Siihen sisältyi kuitenkin monia ehtoja. Haitta-asteen suuruus, ajoneuvon käyttörajoitus, ajoneuvoa saa ajaa vain omistaja eli luvan saanut tai toinen kuljettaja, jos omistaja on autossa mukana. Autoa on pidettävä vähintään viisi vuotta, ennen kun sen saa myydä ja saadakseen uuden luvan. Muussa tapauksessa joutuu maksamaan hankkimastaan autosta vuodesta 1958 lähtien autoveron takaisin.

Hankintaa helpotti se että siihen aikaan ei autoista peritty vielä autoveroa. Vero tuli voimaan vasta 1958 alkaen, tosin senkään jälkeenkään ei invalidiautoista tarvinnut maksaa autoveroa, se muistaakseni piti anoa takaisin jälkikäteen.

Henkilöautojen määrä kasvoi voimakkaasti 1950-luvulla. Vuonna 1950 autoja oli 27 000, 1952 52619 ja 1959 163000. Verolla haluttiin hillitä valuutan virtaa ulkomaille.

Iso kasa rahaa postista

Rahoituspuolen isä hoiti anomalla osan sotainvalidikorvauksesta ennakkona. Isän nimellä tuli kerran postista tilisiirtoilmoitus. Isä kirjoitti valtakirjan ja laittoi minut asialle Pitäjänmäen postiin. Posti sijaitsi siihen aikaan asemarakennuksessa, menin luukulle ja hämmästys oli suuri kun sieltä oli tulossa suuri summa rahaa. Virkailija pohti voisiko minulle antaa ulos tällaista summaa ja meni neuvottelemaan toisten kanssa.

Kaverini Ivaskan Auliksen äiti sattui olemaan paikalla, hän oli postissa töissä ja tunsi minut hyvin joten sain rahat. Kun tulin kotiin isä oli ihmeissään kuinka ne antoivat sellaista summaa ulos noin nuorelle ja sanoi minulle että minun olisi pitänyt jättää rahat postiin. Rahat olivat valtion myöntämää sotavammakorvaus. Isällä oli tarkoitus ostaa tällä rahalla auto itselleen.

Ford Prefeckt

Auto, jonka isä hankki, oli vuoden 1952 mallia oleva, neljä-ovinen, neljän hengen tummansininen Ford Prefeckt. Autossa oli 1172 cc sivuventtiilinen moottori. Autossa oli invalidivarustus kytkimen osalta joka toimi alipaineella. Auton alla oli pitkulainen pyöreä säiliö, jossa oli alipainetta. Se aikaansaatiin sinne auton imusarjasta, säiliön keskeltä lähti vaijeri kytkimeen ja sitä ohjattiin vaihdetangon päässä olevalla puristettavalla kahvalla joka sojotti taaksepäin kuin avonainen hanhen nokka. Auto oli lujatekoinen, pellit olivat paksut ja alusta rungollinen. Rekisteri no: AO 579

Se oli kylän ensimmäisiä autoja, vain Jaatisella oli Roover merkkinen auto. Jaatisen auton ratissa oli nuppi niin kuin nykyisin trukeissa ja vasemman käden käsiproteesissa kämmenen puolella oli kuppi, sillä oli hyvä pyöritellä rattia kun suoritti vaihtamisen.

Isä pääsi auton kanssa helpommin työhön, kokouksiin, Kaskisaareen kuntoutukseen, Yrjönkadun uimahalliin jossa invalideilla oli sunnuntaisin oma vuoro, Viipurin Voimailijoiden harjoituksiin, Eläintarhan ajoihin, ja tietysti maalle Puruvedelle.

Kauppareissut sujuivat nyt hyvin suurperheelliseltä. Kun elettiin osin luontaistaloudessa, sienimatkat kaupungin ulkopuolelle kävi kätevästi, sienikori jona toimi suuri pyykkikori pantiin takakonttiin, pienet korit sen sisään ja auto täyteen poimijoita. Saunakivetkin haettiin Kaivokselan rautakaivokselta puulaatikossa, ne kestväti hyvin kuumuutta, mutta rikki tuoksui niistä pitkään.

Yhteiset työmatkat

Parkkeerauskaan ei tuottanut ongelmaa kun isällä oli invalidien pysäköintilappu.
Milloin kyydissä oli perheenjäsenet, milloin kylän invalideja, joten auto oli tehokkaassa käytössä.

Alkuun kesällä isä ajoi pihan perältä tallin ja ulkorakennuksen välistä, lyhyt pätkä vanhaa tykkitietä Vihdintielle ja siitä sitten kaupunkiin, kunnes tiehoitopiiriltä tuli ajokielto. Syy oli, että sitä kautta ajamisessa päätielle vaarannettiin liikenneturvallisuutta. Uuden tallin myötä sitä reittiä ei olisi voinut enää käyttää.

Kuljin töihin isän kyydissä 1953 vuoteen 1957 asti, veljeni Reijo osan aikaa. Aamulla meillä oli aina kiire kun vetkuteltiin viime tippaan ylösnousemisen kanssa. Nopeasti hotkaistiin äidin laittama aamupala, otettiin valmiiksi laitetut eväät ja nopeasti kyytiin. Isä odotteli meitä Prefecktissä kärsimättömänä ja huomautti, jos ei ruveta tulemaan ajoissa, hän jättää meidät joku kerta kyydistä.

Oma rasvamonttu

Ensimmäisen tallin isä rakensi 1952 saunarakennuksen kylkeen, auto juuri ja juuri mahtui sisälle. Seuraava talli tuli muutamia vuosia myöhemmin uuden ulkorakennuksen yhteyteen, samalla purettiin naapurin kanssa yhteisestä ulkorakennuksesta oma puolisko.

Talliin tehtiin rasvamonttu, sen sai peitettyä lankuilla. Oviaukko oli niin kapea että kieli keskellä suuta sai siitä ajaa sisään ja ulos. Isä oli laittanut huopapehmustetta ovenpieleen kaiken varalta. Sieltä piti autolla peruuttaa parikymmentä metriä talon luokse jossa pääsi kääntymään. Peruuttaminen oli isälle hankalaa kun vartaloa ei proteesin takia saanut kunnolla kääntymään, autossa ei peruutuspeilin lisäksi ollut sivupeiliä kuin kuljettajan puolella.

Kerran isä peruutti auton kuistimme nurkkaan. Siinä meni takavalo ja kannatin rikki. Sen isä korjasi töissä. Siitä erotti meidän auton takaapäin jo kaukaa, kun se loisti kirkkaana. Olihan se tehty ruostumattomasta teräksestä.

Yhtenä talviaamuna töihin mennessä isä ajoi Korsutiellä kerhon kohdalla kuorma-auton lavan alle, kun se pysähtyi kesken kaiken. Tie oli liukas. Prefecktin konepeltiin tuli pieni lommo ei sen pahempaa. Siihen aikaan ajettiin talvetkin kesärenkailla.

Renkaat puhkottiin

Vuonna 1956 suurlakko alkoi, aika oli melko levotonta. Olin juuri mennyt tammikuussa sotaväkeen, kaikki varuskunnat olivat hälytystilassa. Isä, joka oli töissä Wärtsilän Helsingin Telakalla. Telakka oli erittäin lakkoherkkä paikka. Mielialat olivat erittäin kiihkeitä.

Työnjohtajat eivät olleet lakossa. Isä ajoi Prefecktin tavan mukaan lähelle pääporttia, joka oli Tehtaankadun päässä. Joitain lakkolaisia se oli ottanut päähän. Isän lähtiessä illalla kotiin auton kaikki renkaat oli viilletty sivusta puhki. Se oli iso vahinko, isä korjautti renkaat, niihin vulkanoitiin kumipaikat ja tasapainotettiin. Niillä isä ajeli kunnes sai ostettua uudet tilalle. Yksi rengas on vielä tallella mökillä jossa sitä käytetään veneen alustana.

Sen ajan autonmoottorit eivät olleet kovin kestäviä, öljynvaihtoja oli tiuhaan, moottorilla taisi päästä 80 000 km kun jo piti tehdä moottoriremonttia, venttiilien hionnat, kytkinlevy ja jarruhihnoja piti uusia. Rasvamonttu oli tarpeen. Myöhemmissä autoissa isä teetti huollot Stockmanin korjaamolla Pitäjänmäellä.

Tälläkin autolla oli omat oikkunsa. Etenkin talvella tanko, joka lähti alipainesäiliöstä kytkimeen, tahtoi jumittua ja jäätyä eikä kytkin toiminut kunnolla. Isällä oli tähän työkalu, hän kun käytti kävellessään kävelykeppiä, isä kumartui ja kopautteli vaijerin alkua kepillään niin johan rupesi pelaamaan. Rottinkikeppiin tuli kuluma, lähes 20 vuoden talvella vaijeriin ja lumet puujalan kengästä koputtelusta.

Kolareita ja hirviä

Heinonniemellä Pohjois-Karjalassa joskus 1956 sattui hiukan pahempi kolari. Isä oli kuskaamassa seuraavana päivänä serkkuni häävieraita pois. Auto suistui jostain syystä tieltä pois ja törmäsi parikymmentä senttiä paksuun puuhun. Puu sattui juuri keskelle puskuria joka vääntyi puun ympäri.

Hirvikolarit olivat siihen aikaan melko yleisiä. Ei ollut hirviaitoja ja tien reunuspuskat olivat paljon lähempänä tietä. Olimme kerran taas menossa maalle Imatralta Joensuuhun päin kuutostietä joskus vuonna 1957. Autossa oli täysilasti, isä, äiti, 11v veljeni Timo, minä ja kihlattuni Orvokki, kun näimme hirven seisovan tienreunassa katsellen puolelta toiselle. Isä hiljensi vauhtia ja varovasti ohitimme paikallaan oleva hirven, kun se yhtäkkiä lähti juoksemaan meidän menosuuntaa, ohitti auton ja ponkaisi keulan editse yli tien, takasorkat sen kun kolisi auton keulaan. Siitä selvittiin pelkällä säikähdyksellä.

Selvitettäessä kauanko isällä oli Prefeckti, silloin 9 vuotias poikani Henry ja 16 vuotias Leena serkkuni muistivat seuraavan tapauksen, joka sattui noin kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1967 Kouvolan kaupungissa. Siihen aikaan ajettiin kuutostietä kaupungin läpi.

Autossa olivat isä, äiti, Henry ja Leena. Henry sanoi, että kyllä hän Prefecktin muistaa. Leena muisti, että auto, jolla he menivät maalle, oli tumma ja siinä oli astinlaudat, se varmisti että kyseessä oli oikea auto.

Henry ja Leena kertoivat kun hirvi oli juossut vasemmalta tien yli sorkat takapuskuriin kopisten iIsäni tarkastaessa mitä vahinkoa hirvi oli aiheuttanut, mitään vahinkoa ei ollut tullut, vain puskuriin oli tarttunut hirvenkarvoja.

Luvatonta ajoa

Autoa ei ehtojen mukaan saanut luovuttaa muiden ajettavaksi, oliko syynä auton invalidi-varustus vai invalidilisenssi? Veljelläni Reijolla ja sisarellani Raitalla oli ajokortit jo Prefecktin aikana, mutta autoa he eivät saaneet lainaksi. Luvatonta ajoa Prefecktillä kyllä tapahtui. Reijo kertoi, että isän ollessa poissa hän oli ottanut auton ja mennyt naapurin poikien kanssa tansseihin, auto oli palautettu kuulema ehjänä.

Hullummin oli käydä kun minä kerran ruinasin Reijolta jos minä saisin ajaa vähän. Minulla ei ollut silloin vielä ajokorttia. Ajoin Kaupintietä pitkin ja heti ensimmäisessä Vihdintien risteyksessä meinasi tulla kolari, ajaminen loppui siihen.

Tuttu auto Bulevardilla

Isä myi Ford Prefecktin 1960-luvun lopussa pidettyään autoa lähes 20 vuotta ja osti tilalle hollantilaisen DAF: in. Siinä tarvittiin käyttää vain kaasu ja jarrupoljinta. Sillä pystyi ajamaan eteen ja taakse yhtä kovaa oivallisen variaattori ratkaisun ansiosta. Muilla autoilla oli parempi tuuri liikenteessä?

Viimeisen kerran näin Prefecktin, kun olin menossa Bulevardia pitkin joskus 1970-luvulla. Tullessani senaikaisen ravintola Bulevardin kohdalle vilkaisin ylös Sinebrychoffinkadulle,
siellä se rekisterikilven kannatin loisti kirkkaana auringonpaisteessa vinoparkkeeratun Prefecktin perässä. Menin tarkistamaan. Siinähän se oli meidän kunnon Fordimme. Katselin autoa kaihoisin mielin, muistellen kaikkia niitä matkoja mitä tuli oltua kyydissä.

Ford palveli loppuun asti

Isällä oli elämänsä aikana kolme Fordia. Kaksi viimeistä autoa, jotka isä osti, olivat automaatti-vaihteisia. Viimeisin Ford Escort v.1980. Sillä hän ajeli aina kuolemaansa asti viimeisiä sekunteja myöten.

Isä oli 25.02.1984 ollut Kaskisaaren kuntoutuslaitoksella viikon ja tarkoitus oli mennä kotiin viikonlopuksi. Kaksi invalidia piti lähteä hänen kyydissä kaupungille päin. Miehet jäivät portaille odottamaan kun isä hakee auton parkkipaikalta.

Yöllä oli ollut pakkasta ja päivä oli kuulaan kirkas, tuulilasiin oli muodostunut jäätä, isä oli käynnistänyt moottorin, krapannut ikkunat jäästä ja mennyt auton sisälle. Miehet odottivat tovin ja kun isää ei alkanut kuulua, olivat menneet katsomaan. Isä istui autossa
rattia vasten lyyhistyneenä, moottori kävi kierroksilla kun jalka painoi kaasutinta. Mitään ei ollut tehtävissä. Miehet kertoivat äidille isällä olleen kasvoilla tyynen rauhallinen ilme.

Lunastin Fordin äidiltäni 1984 ja ajelin sillä vuoteen 1989 asti.

Teksti
Raimo Astikainen
5.4.2009

Valokuvat
Astikaisen perhearkisto